Paluu arkeen on koittanut, mutta nyt on aika järjestellä Flickrissä kuvia ja videoita. Suurin osa videoista odottaa edelleen editointia ainakin lyhyemmäksi, mutta eiköhän sieltä Flickristä jotain löydy. Flickr-kuvien täggäys, kuvatekstien kirjoittaminen ja henkilöiden nimeäminen vievät ihan tuhottomasti aikaa. Hermo oli mennä jo muutaman kuvan jälkeen.
Kävin Levillä viimeksi vuonna 2001 ja sen jälkeen Levistä oli kasvanut pieni kaupunki. Vuodepaikkoja löytyy tätä nykyään 23 000, ja ravintoloita on varmasti kymmeniä. Pitääkin tällä viikolla kirjoittaa kynä sauhuten arvioita TripAdvisoriin.
Testaan tässä samalla uutta lisäosaa. Toivottavasti slideshow toimii.
Savonlinnaa pidetään ykkösluokan matkailukohteena, mutta moottorikelkkailijalle Savonlinnan seutu on vain keskinkertainen kohde. Maastot ovat hyviä ja reitit nopeita, mutta hinta-laatu -suhde on surkea. Kävimme eilen Ilkan kanssa eilen hulppeassa auringonpaisteessa pienellä kelkkareissulla. Ilokalliolta pääsee sutjakkaasti Kerimäelle asti, ja löytyypä reitin varrelta pisto Kerimaahankin, jossa voisi kuvitella muutamien kelkkaporukoiden joskus majoittuvan.
Kerimäeltä pääsee hienosti Villalan suuntaan, mutta jotenkin viehättäisi kelkkailla Punkaharjun harjumaisemissa. Eilen löydettiin vahingossa reitti Kerimäeltä Harjunportille, mutta siitäpä ei sitten päässytkään mihinkään.
Seurattiin vähän aikaa jäällä jotakin pilkkiporukan kelkkajälkeä, mutta eipä se tainnut johtaa lopulta mihinkään. Ehdottomasti pitäisi löytyä reitti Punkaharjulta Kerimaahan. Kerimäki-Punkaharju -väli oli merkitty, mutta mielenkiinnoton. Körryyteltiin melkein koko matka jäällä.
180 euroa kausi
Hintaa ei eilisen reissulle tullut juuri mitään verrattuna siihen, jos olisimme lipsahtaneet Keski-Karjalan puolelle. Itä-Savon Moottorikelkkailijoiden alueella Savonlinnassa, Kerimäellä ja Punkaharjulla kausilupa maksaa 60 euroa. Kerimäeltä lähdettäessä on yhdessä vilauksessa Kesälahdessa eli Keski-Karjalan puolella, ja siellä kausiluvasta saa pulittaa 120 euroa!
Eipä savonlinnalaista paljon lohduta, että 120 eurolla saa ajella koko Pohjois-Karjalan alueella.
Pohjoispohjanmaalaisesta nämä hinnat tuntuvat kohttuuttomilta. Jos meillä päin on jotain pitänyt maksaa, se on Villin Pohjolan kausilupa, joka on 34 euroa. Tietenkin uralupa on ihan jees, jos ja kun reittejä pidetään kunnossa. Reitit ovat olleet Savonlinnan suunnalla ihan ok, mutta eivät siltikään mitään huippukuntoisia. Ne reissut, joita ollaan tehty Karjalan reiteille niin eivätpä ole olleet 120 euron väärtejä.
Huolto pelaa
Huoltoasemia on ihan kiitettävästi reitin varrella. Villalan Nesteeltä saa jopa kelkkaan ja kuskille varaosio kypäristä variaattorinremmeihin.
Täällä päin tosin voisivat ottaa opiksi Lapin tavasta merkata joka ikinen kotakahvila jo kymmenen kilometriä etukäteen. Siinä alkaisi kahvihammasta kolottaa mukavasti, ja kohta kelkankeula kurvaisi kaffepaikan pihaan.
Paikallisen on helppo liikkua Etelä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa, ja niin on tietenkin ulkopuolisenkin, koska reitit on hyvin merkattu. Matkailijan kannalta olisi kuitenkin parempi, että samalla luvalla saisi ajella laajemmalla alueella ja huoltoasemille ja majapaikkoihin olisi kunnon opasteet.
Moni on kysellyt selän kuulumisia. Kiinnostuneille tiedoksi, että olen edelleen selkärankainen enkä ihan vielä kokopäiväinen koukkuselkä noita-akka. Käytiin viime viikonloppuna Utajärvellä kelkkailemassa, ja moottorikelkkailu tuntui olevan parasta liikuntaa selälle. Kaikki muut paikat jumiutuivat ihan täysin, mutta selkäranka oli notkea kuin pajunvitsa.
Pyyhällettiin ensin Ilkan kanssa Utajärveltä Ylikiimingin suuntaan, mutta lunta oli niin vähän, että Ilkka ajoi pohjapanssarinsa sököksi kantoon. Noh, siitä viisastuneina lähdettiin toiseen suuntaan eli Rokualle. Rokuan maastoissa on aina lunta, ja niin tälläkin kertaa. Käytiin lopulta Vaalassa asti.
Kelkat kärryllä Ämmänsaareen
Seuraavana aamuna startattiin kelkat kärryssä kohti Ämmänsaarta. Nuhainen isä lähti mukaan. Isän nuha sai kyytiä, kun ”pikkureissulla” tuli lopulta mittariin 240 kilometriä. Käytiin nimittäin Hossassa mutka. Varsinkin länsipuolen paluureitti oli tosi hienossa kunnossa. Se oli aika vasta lanattu, leveä ja luntakin oli riittävästi. Meinattiin aluksi palata järvenselkää pitkin takaisin, mutta onneksi ei lähdetty hyiselle järvelle. Vaikka minä tössäytin puuhun, oli silti kivempi ajaa metsässä kuin järvellä.
Puuhunajossa ei ollut mitään vakavaa. Ajoin vain pienen nyppylän yli, ja jotenkin horjahdin sillä seurauksella, että sammutin vahingossa kelkan. Muut olivat kääntäneet mäen alla olevassa tiukassa kurvissa kaasulla, ja kun minulla kelkka ei käynyt, käännöskin jäi puolitiehen. Onneksi pystyin jarruttamaan niin paljon, ettei vahinkoa tullut. Hyvä, että muut edes hoksasivat ihmetellä, mihin minä oikein jäin.
Tasoharjoituksen tulos jännittää
Perjantaina maratonkoulussa oli tasoharjoitus. En ollut ennen moiseen osallistunut, joten hölmöyttäni kävin juoksemassa edellisenä päivänä vauhtilenkin surkeasti auratulla tiellä.
Tasoharjoituksessa mentiin 1,4 kilometrin lenkki neljä kertaa eri sykkeillä. Ensin mentiin rauhallisella peruskestävyys 1-sykkeellä 140, sitten aerobisella kynnyksellä 155, ja lopuksi vauhtikestävyyssykkeellä 165 ja lähes maksimisykkeellä 180. Aenaerobinen kynnys minulla oli syksyn testissä 171.Ideana oli, että kun samoilla sykkeillä juostaan kauden mittaan useita kertoja, joka kerralla pitäisi päästä pikkuisen nopeammin sama matka.
Huomasin, että peruskestävyyttä pitää lisätä. Jäin heti ensimmäisellä kierroksella kolmanneksi viimeiseksi, ja seuraavalla kierroksella jo toiseksi viimeiseksi. Tanhuvaaran lenkin alkupuolella oli pitkä nousu, ja se oli minun ongelmani. Syke nousi aina ihan älyttömän korkealle, vaikka sitten alamäessä se laski nopeasti. Kun piti yrittää pitää syke tiettynä, ylämäkeen oli pakko löysätä vauhtia. Tuntui, että muut eivät joutuneet vaihtelemaan vauhtejaan niin paljon kuin minä tai sitten he huijasivat.
Viimeisellä maksimisykkeen lenkillä syke ei lähtenyt nousuun. Sain juosta niin paljon kuin jaksoin, eikä maksimi noussut mäessäkään yli 184. Jännä juttu että viimeisellä lenkillä saavutin tosi paljon edellä juosseita, vaikka kenestäkään en enää ohi päässyt.
Tasoharjoituksesta jäi kuitenkin ihan hyvä fiilis. Yritin tehdä sen mahdollisimman huolellisesti, että tulokset olisivat selvät.
Kahvakuulia ja tasapainolautoja
Meidän olohuone on ottanut askeleen kohti kuntoiluhuonetta. Talo alkaa näyttää siltä kuin siellä asuisi oikeita urheilijoita. Kahvakuulia on ilmestynyt pari lisää, nurkassa pyörii jumppapallo ja kaapin takaa pilkistää tasapainolauta. Olen kahlannut netistä välilevynrappeumatietoa, ja aina kehotetaan vesijuoksemaan ja tasapainoilemaan.
Tähän saakka selkätreeni on tuntunut raskaalta. Jos illalla treenaa, aamulla selkä on jäykkänä. Yritin mennä jäykkyyttä karkuun pilatekseen, mutta kurssi oli jo täynnä. Nyt olkkarissa on onneksi tilaa myös venytellä, joten sitä pitää lisätä ohjelmaan. Meillähän jo tanssitaan Kinectin tahtiin melkein joka päivä (paitsi niinä päivinä kun minä hermostun hävittyäni tanssibattlen).
Keskiviikosta lähtien viikko-ohjelmaan tulee myös vesijuoksua, kun Savonlinnan Seudun Ekonomien avantouintikerho starttaa, ja pulahduksen jälkeen aion mennä uimahallin lämpöön vesijuoksemaan.
Vielä kun uskaltaisi mennä maanantaisin ratsastamaan. Pilkkua on jo vähän ikävä.
Oltiin viime viikonloppuna Nurmeksessa kelkkailemassa. Majoituimme Matkailu- ja nuorisokeskus Hyvärilän lomahuoneistoissa. Yleensä koiran kanssa matkustavat majoitetaan johonkin 70-luvun rupumökkiin, mutta tällä kertaa saimme luksushuoneiston. Tilaa oli yli 100 neliötä, vuolukivitakka, hetivalmis kiuas ja seinällä valokuvaaja Reino Turusen taidetta. Hetakin vaikutti varsin tyytyväiseltä koiramatkustajalta, vaikka ei aluksi meinannut uskaltaa kiivetä yläkertaan, ja sen kerran kun kiipesi ylös asti, piti kantaa alas.
Isä kantaa Hetan portaissa.
Kelvotonta patikkoa kiskurihintaan
Pohjois-Karjala tai ainakaan Nurmes ei kuitenkaan ollut kelkkailijan paratiisi. Kaukana siitä. Valittavana oli joko kymmeniä kilometrejä jääreittiä tai saman verran hirveätä patikkoa metsässä. Ja tästä lystistä piti maksaa 20 euroa päivä tai 40 euroa viisi päivää. Kiskurihinta urien laatuun nähden.
Pohjoisessa ajaessa olen jotenkin saanut sellaisen kuvan, että jos kelkkareitti menee jotakin sähkölinjaa pitkin, se on hyvää, tasaista baanaa, mutta Nurmeksessa siitäkin oli tehty mahat ympäri kääntävää patikkoa.
Missään nimessä Nurmesta ei voi suositella kelkkailijalle. Kelkkailijoita ei näkynyt Nurmeksen päässä kuin muutamia yksittäisiä. Ilkka kyseli heiltä reittien kunnosta, mutta kaikki nurmeslaiset tuntuivat jo tietävän, ettei Nurmeksessa ole yhtään hyvää reittiä.
Hyvän baanan perässä harhaan
Ensimmäisenä päivänä ajoimme monta kertaa harhaan. Ensin jäällä eksyimme Kolin reitiltä, ja isä joutui suunnistamaan meidät kartan perusteella perille. Vaikka oli ihan lämmin ilma, 50 kilometriä jäätä pitkin ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta. Vielä kun Kolille ei päässyt kelkalla, päätimme lähteä jään yli Lieksan puolelle ja ajella metsäreittiä pitkin takaisin Nurmekseen.
Lieksan reitti löytyi hyvin, ja ensimmäiset vastaantulijat sanoivat, että kymmenen kilometrin patikkoreitin päässä odottaa hyvä reitti. Siitä innostuneena jaksoimme pomppia patilta toiselle.
Edessä aukeava reitti täytti odotukset jopa niin hyvin, että innoissamme jatkoimme tasaista reittiä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä tiukasti vasemmalle patikkopätkälle. Isä ihmetteli ääneen vasta Uimaharjun tehtaan luona, että noinkohan olemme oikealla reitillä. Uimaharjun Teboilin myyjä kielsi meitä lähtemästä takaisin jäälle, joten päätimme ajella takaisin ja etsiä sen kadonneen risteyksen.
Lynx myytävänä
Oikea reitti löytyi, ja taas meillä oli edessä patikkopomppimista. Parin kilometrin päässä isä ja Ilkka löysivät ummessa olevan metsäautotien, jota pitkin voisimme oikaista. Isä lähti ensin Shiftillä loivaan ylämäkeen ja minä otin oikein vauhtia ja pinkaisin Lynxillä perässä.
Eihän se mihinkään umpisessa päässyt. Siihen tökkäsi puoliväliin ylämäkeä ja jyräytti kiinni paksuun kinokseen. Koitin ensin ottaa Ilkkaan yhteyttä kypäräpuhelimella, ettei tulisi ollenkaan perässä, ja kun yhteyttä ei saanut, yritin viittoilla, että ajaisi ohi.
Ilkka pysähtyi auttamaan minua. Oli vähän kiukkuinen, ja minä vielä vähän enemmän. En voinut sille mitään. Yritin tulla niin lujaa kuin pääsin isän polkemaa reittiä, mutta niin vain loppui Lynxistä teho. Kohta puoliin isä soitteli ja kyseli, jäätiinkö kiinni. Ajoi sitten Shiftillä takaisin ja tuli apuun.
Ilkka ja isä saivat tehdä kovasti töitä ennen kuin Lynx liikahti. Sittenkin päätettiin, että lähtään takaisin ja ajellaan vaikka teitä pitkin Lieksaan. Saatiin kaivaa Lynxiä vielä toisenkin kerran samasta kinoksesta ennen kuin pääsin mäen alas. Ajoin siinä palatessani jopa Ilkan kelkan suksen päältä, kun en umpisessa saanut käännettyä kelkkaa riittävän jyrkästi, ja Ilkan sukset olivat niin ottavassa kulmassa. Ei tullut onneksi mitään.
Ja taas kaivetaan Lynxiä kinoksesta. Lynxissä on kaksi hevosta: isä ja tyttö.
Ilkka vetäisi Pollensa käyntiin ja kävi kääntymässä mäen päällä. Ihan pöljää, että minä jäin kiinni, mutta ei muut.
Teitä pitkin jäälle ja huoltsikan kautta kotiin
Ajettiin pitkät matkat taas teitä pitkin. Pahoitteluni siitä, mutta reitti oli kerta kaikkiaan niin surkeassa kunnossa, ettei siellä kotimaisella ilveksellä päässyt kulkemaan. Jäin vielä kolmannenkin kerran kiinni ennen kuin päästiin onnellisesti takaisin Nurmes-Koli -jääreitille, ja ihan lähelle Nurmesta – kiitos isän suunnistustaitojen, vaikka satoi räntää ja näkyvyys oli tosi surkea.
Sitten isältä loppui bensa. Oli kuulemma ajellut minulle reittiä umpisessa kaasu pohjassa, mutta Shift oli kulkenut vain viittäkymppiä. Oli varmaan imaissut bensaa ihan mukavasti. Ei meillä onneksi ollut kuin kymmenen viisitoista kilometriä Nurmekseen. Isä hyppäsi Lynxin puikkoihin ja minä kyytiin, koska Ilkankin kelkasta alkoi menovesi loppua.
Ilkka hurautti suoraan tankille, ja me haettiin isän kanssa bensakanisteri mökiltä. Palattiin takaisin ja tankattiin Polaris, ja palattiin takaisin. Täytyy sanoa, että hetivalmiilla kiukaalla on etunsa silloin, kun on ajanut yhteensä 300 kilometriä kelkalla ja niistä 120 jäällä.
Surkeuksien surkeus
Sunnuntaina oli isän syntymäpäivä. Päätimme lähteä Kuohattijärvelle suuntautuvalle reitille, koska sitä hoidettiin kartan mukaan useampaan kertaan kaudessa. Paskat, sanon minä. Ajettiin reittiä parikymmentä kilometriä ja käännyttiin takaisin. Lynxi jäi taas kiinni, mutta nyt se oli minun vikani. Sillä ei kestä yhtään pudottaa vauhtia kurviin, jos ajaa umpisessa. Muuten se kaivautuu takapuolesta kiinni ja korskahtaa pystyyn kuin vauhtihirmu hevonen.
Taasko se suttaa paikallaan? Minä istun jo kinoksessa itkemässä.
Oli hassun näköistä, kun isä työnsi ja lopulta kaatui, ja Ilkka roikkui mahallaan Lynxin vierellä, kun ei uskaltanut löysätä kaasusta, ettei taas joutuisi kaivamaan kelkkaa kinoksesta. Minulla sen sijaan tuli itku ja kiukku. Uhkasin jättää kelkkailun kokonaan, kun en ikinä mitään oppisi. Kai se oli uhkaus vain minua itseäni kohtaan ja muille erittäin varteenotettava lupaus. Ajoin kuitenkin kotiin. Päivän saldona noin 50 kilometriä.
Suunnattiin loppupäiväksi autolla Kolille syömään. Komeat maisemat olivat peittyneet sumuun, mutta näköalahissi oli hauska.
Palo-ojat näköalahississä.
Tahkolle rallipätkää
Kelkkamiestä ja -naista ei pari huonoa kelkkailukokemusta säikäytä. Niinpä tankattiin taas maanantaina kelkat ja suunnattiin nenät kohti Tahkoa. Taas edettiin 30 kilometriä patikkoa. Isä kokeili välillä Lynxin umpisen ominaisuuksia, ja totesi, että tehoa ei ole, mutta tasaisella kaasulla silläkin pääsee kulkemaan umpihangessa.
Ylä-Luostan kaupalla oli pakko pysähtyä ostamaan juomista. Patikkourheilu on aika kovaa hommaa toimistotyöläiselle. Kaupan myyjä sanoi, että Ylä-Luostalta Kiparille on hyvää reittiä, eikä hän olisi voinut olla enemmän oikeassa. Hurautimme Kiparille alta aikayksikön, vaikka alkoi sataa räntää niin, että lasit muurautuivat umpeen. Hirmuista rallipätkää oli kiva lasketella.
Kiparin jälkeen reitti normalisoitui, muttei siitä ihan nurmeslaista patikko sentään tullut. Näkyvyys heikkeni entisestään, ja vaatteista alkoi mennä vesi läpi. Päkätin matkalla Ilkalle ja isälle, etteivät ajaisi niin lujaa. Sain tulla Lynxillä niin lujaa kuin ikinä koneesta irti sain, ja siitä huolimatta näköyhteys katkesi monta kertaa. Olisin varmaan kääntynyt välillä harhaan, jos herrat eivät olisi pysähtyneet odottelemaan.
Tahkolle ei sitten koskaan mennä ainakaan Sokos-hotelliin. Kävimme siellä syömässä, ja kysyin, löytyisikö hotellista kuivauskaappia, jossa voisimme kuivata ruokailun ajan tamineitamme. Eivät antaneet yhtään hotellihuonetta käyttöömme. Olisimme tarvinneet vain ja ainoastaan kuivauskaapin, ei huonetta eikä mitään muuta. Hotellin työntekijät olisivat voineet vaikka viedä meidän tumput kuivauskaappiin, jos olisivat pelänneet meidän sotkevan märillä kengillä huoneen lattioita.
Naisten vessassa oli onneksi patteri, jossa saimme hiukan kuivattua hanskoja. Paluumatka oli sitten koko matkan räntäsadetta. Ylä-Luostalle päästiin nopeasti, mutta siitä eteenpäin olikin taas patikkoa. Alkoi jo tympäistä koko homma. Aina välillä roiskautin hanskoista vettä tantereeseen ja pyyhkäisin laseista lumia, sillä seurauksella, että kelkka meinasi karata käsistä patikkoisessa maastossa. Isä kurautti jopa reitin sivuun ojaan, kun ei nähnyt mitään.
Onneksi päästiin perille ihmisten ajoissa, ja taas hetivalmiista kiukaasta oli apua lämmittelyyn. Vesitiivis GoPro Hero -kypäräkamerakin oli huurtunut niin, ettei videoista tullut muuta kuin sumuista suhrua. Enpä taida suositella GoProta kelkkailijoille. Patterit eivät kestä kylmää kyytiä ja vesitiiviyskin on niin ja näin. Lisään tähän melkeinpä ainokaisen säädyllisen videon, jonka GoPro suostui ottamaan ennen simahdustaan, heti kun saan sen YouTubeen. Siitä näkyy muiden kuvien ottajan eli Ilkan menoa ensin läheltä ja sitten kaukaa, kun nainen Lynxin sarvissa jää kuin täi tervaan.
Lyhyestä virsi kaunis: Nurmekseen ei kannata mennä kelkkailemaan, mutta Hyvärilään voisi hyvinkin majoittua. Polariksella pääsee umpista, Lynxillä jää kinokseen. Polaris kulkee rivakasti, Lynxiä joutuu odottelemaan. Kuka ostaisi naisen käytössä olleen Lynxin halvalla?
Savonlinnan miehet ovat tehneet matkaa jäämerelle moottorikelkoilla nyt kolme pitkää päivää. Ihan helppoa ja suoraviivaista eteneminen ei näköjään ole ollut, ainakin jos katsoo yhteen kelkkaan kiinnitetyn gepsin tallentamaa reittiä itärajan tuntumassa. Jotain voi ehkä päätellä myös Kelkkalehden keskustelufoorumilta, jonne kuskit huoltomiehen voimalla päivittävät kiitettävään tahtiin kuulumisia reitin varrelta.
Ensimmäinen kelkka kuului leikanneen kiinni jo 28 kilometrin kohdalla, ja samasta kelkasta hajosi alkumetreillä myös etupukki. Uutta iskaria on luvassa kolmannen ajopäivän illalla.
Joitakin pikkuongelmia on aiheuttanut lumi ihan kuin Valtion rautateiden uusille Italian ylpeyksille tänä talvena. Lunta on ilmeisesti itärajalla liian paljon tai sitten se on kantavuudeltaan heikohkoa. Vai liekö sitten ihan ilkeyttään lumi kutsunut kelkkoja vuoron perään tutustumaan myös piilottamansa kelkkareitin vierusojiin ja mättäisiin. Onpahan pysyneet kuskit lämpiminä, kun ovat kelkkoja kinoksesta kaivaneet.
Sunnuntaisurffailua kotimaisemissa
Me Ilkan kanssa sujuttelimme eilen kelkoilla täällä kotimaisemissa. Jos noille Jäämeren hurjastelijoille tuli matkaa 229 kilometriä sunnuntaina ja tahkosivat raikkaassa kevätsäässä yli kymmenen tuntia, me päästiin Ilkan kanssa paljon helpommalla. Muutamassa tunnissa kurvailtiin Savonrantaan ja takaisin yhteensä 180 kilometriä, ja siinä välissä ehdittiin katsella maisemia ja syödä maittava kotiruokalounas Myllykartanossa.
Mukava oli kelkkailla. Reitit olivat huippukunnossa ainakin siihen saakka, kun tultiin Savonrannan entiselle rajalle. Koko loppumatka oli sellaista röykytystä, että välillä sammutin ajopelinkin vahingossa, kun röykyssä ote kirposi ja tämä neiti mätkähti mahalleen sammutusnappulan päälle.
Itä-Savon moottorikelkkailijoiden ura oli ihan toista maata. Lapin leveää baanaa, sopivasti ylä- ja alamäkiä, tiukkoja mutkia ja mukavia pikkuhyppyreitä, mutta ei mitään liian tukalaa syheröä metsän siimeksessä.
Matkailumarkkinointi meinasi viedä metsään
Kerran meinasin hurauttaa pitkäksi, kun aloin miettiä, miten eteläsavolaista kelkkamatkailua pitäisi markkinoida. Täällä olisi hienot puitteet. On sopivasti huoltoasemia ja ruokapaikkoja, ja siinä välissä hyvää baanaa.
Savonlinnan puolella on huonosti yöpaikkoja ainakin, jos haluaa nukkua kelkkansa vieressä, ja miksi ei haluaisi. Kerimaassa onkin sitten loistavat puitteet sekä kuskille että kelkalle. Jos illan mittaan on vielä draivia, Kerimaasta löytyy myös rata, jossa voi käydä purkamassa viimeiset energiat ennen yöunia.
Saalis
Minä löysin kelkkareitin varrelta hienon saaliin! Ilkka luuli sitä hatuksi, vaikka sehän oli matkustajan kahvantuppi tai mikä lie muhvi! Omansa saa periä tuntomerkkejä vastaan. Muuten teen siitä Ilkalle vappuhatun.
Paluumatka alkoi jo. Oli korkea aika lähteä kotia kohti. Taivaalta tuli aamulla reippaasti vettä, ja kelkkareitit sulivat silmissä. Taitaa olla kelkkailut tältä kaudelta
kelkkailtu.
Yhteensä meille taisi tulla joku 540 kilometriä tällä reissulla. Aika vähän, mutta Suomu ei sittenkään ollut mikään kelkkailijan mekka. Ei ollut edes reittikarttoja tarjolla.
Parina päivänä saatiin ajella kauniissa säässä. Äitikin ajoi eilen! Otettiin eilen äitin sukkahousut parempaan käyttöön ja tehtiin niistä kypäräkameran teline. Sidoin Ilkan antaman Vadon kypärään ja filmasin muutaman pätkän äitinkin ajoa.
Nyt ajellaan kohti Kuusamoa ja sieltä Kuopion kautta kotiin. Erkin kelkka köröttelee kärryllä perässä.
Eilen ajeltiin Suomulta Sallatunturille ja sieltä Sallaan. Oltaisiin ajettu Kemijärven kautta takaisin, mutta Sallasta ei menekään muuta reittiä Kemijärvelle kuin yksi Suomun kautta. Niinpä palattiin samaa reittiä takaisin.
Matkaa upeissa maisemissa kertyi rapiat 170 km. Aika hyvin siis vaikka äiti keikkui koko matkan kyydissä. Laitan matkakuvia sitten myöhemmin Flickriin.
Ilkka meinasi ajaa porokolarin, mutta muuten ei sattunut mitään. Mitä nyt pari mutkaa aina välillä lipesi vähän pitkäksi, ja äiti tipahti kerran kyydistä.
Ilma ei eilen ollut kummoinen. Pilvessä oli koko päivän, mutta tämä aamu näyttää upealta. Ennen kuin lähdetään jatketaan eilen aloitettua kalustohuoltoa.
Ilkka vaihtoi itselleen paremmat ohjainraudat ja entiset vaihdetaan tänään meidän Shiftiin. Erkin Frontierin alusta on teettänyt vähän hommia. Se on mennyt vähän veltoksi eikä iskarihuolto auttanut asiaa. Isä sai hakaneulajouset jopa käsin kiristettyä.
Matka jatkuu taas. Kuormaa on nyt yhden kelkan verran enemmän. Äiti pääsee yhdeltä töistä ja tulee isän ja koirien kanssa perässä. Me ollaan Ilkan kanssa ison kuusen kohdalla matkalla Kuusamoa kohti. Ei ole vielä ruuhkaa.
Vastoin kaikkia lakeja ollaan tehty töitä myös tänään.
Ollaan tehty Ilkan kanssa matkaa jo monta tuntia. Nyt ollaan kuitenkin vasta Kuopiossa, koska ensin Ilkalta unohtui kelkan rekisteriote Savonlinnaan ja piti palata hakemaan se. Sitten tuli niin nälkä, että oli pakko pysähtyä syömään.
Nyt Ilkka on kotonaan ja minä Technopoliksessa selvittelemässä työasioita. Tulipahan nekin hoidettua samalla kertaa.
Kohta jatketaan naudanmahapullakaupan kautta Utajärvelle ja huomenna Sauomulle.
