Merkkipäivä

Tänään on lapsuudenkaverini Kaijan 30-vuotissyntymäpäivä. Tänään on kuitenkin myös toinen merkkipäivä. Ilkan ja minun toisista treffeistä, ensimmäisistä, jolle vain me kaksi osallistuimme, ja ensimmäisestä suukosta tulee kuluneeksi yksi vuosi.

Olemme arponeet vuosipäivän oikeaa kohtaa, mutta milloin seurustelu oikein alkaa. Eihän se voi alkaa siitä, kun ensi kerran tavattiin. Eihän se voi alkaa siitä, kun ensi kerran suudeltiin. Eihän se voi alkaa siitä, kun muuttoilmoitus on tehty. Jos jälkimmäinen on oikea päivä, me ehkä alamme seurustella jo pikapuoliin. 😉

Ilkka ehdotti joskus aiemmin, että tätä 3. kesäkuuta pidettäisiin merkkipäivänä. Pari viikkoa sitten lähetin hänelle viestin ensi tapaamisen merkkipäivästä, ja nyt tänä aamuna mies katsoi hölmistyneenä, että vastahan sitä merkkipäivää juhlittiin.

Pitääkö kaikella olla syntymäpäivänsä? Eikö oikeastaan perusta rakkaudelle ole luotu jo paljon aiemmin, ennen kuin edes tiedettiin toistemme olemassaolosta? Kaikki ne isot ja pienet tapahtumat, joiden kautta me molemmat kuljimme viime kevääseen, vaikuttivat siihen, että Nina ja Tuomas lopulta järjestivät meidät yhtä aikaa samaan paikkaan.

Jos ajattelee oikein tosissaan, niin hyvin pienet tapaukset lopulta ratkaisivat sen, että me kohtasimme. Ilkan piti tutustua Tuomakseen, Ninan piti tulla samaan työpaikkaan, molempien piti olla vapaita yhtä aikaa, minun piti kiinnostua moottoriurheilusta -oletan, että se on naisille vaikeampaa ja miehille luonnollisempaa – ja Ilkan piti ostaa moottoripyörä, jossa on kutakuinkin asiallinen kakkosistuin.

Pienet asiat ratkaisevat ja suuristakin pitää pystyä puhumaan. Keskustelimme eilen, kuinka tärkeä tämä meidän juttu on molemmille ja kuinka siihen pitää investoida. Olemme joissakin asioissa hyvin erilaisia ja niistä eroista syntyy joskus puheenaihetta. Toisaalta olemme molemmat oman polkumme tallaajia, ainoita lapsia, joku voisi sanoa, määrätietoisia, joku taas kutsuisi sitä jääräpäisyydeksi, ja isojen valintojen edessä itsenäisiä, ehkä jonkun mukaan itsepäisiä. Kaikesta huolimatta molemmilla lienee kohtalaisen korkea sivistystaso, empaattisuus – Ilkalla jopa fyysinen – ja tasapuolisuuden ja tasa-arvon tavoittelun tahto. Eiköhän näillä eväillä ratkota suurempiakin ongelmia, jos niitä ilmaantuu.

Se, miten Ilkka on minua vuoden aikana muuttanut, liittyy vahvasti tunteisiin. Minusta on sukeutunut huolehtivainen kanaemo. Laittelen ruokaa ja paijaan toista. Siivoamiseen ei kanaemomaisuus vielä ole yltänyt. Tunteellisuudella on myös se puoli, että hätäilen joitakin asioita ihan turhaan. Kyyneleet tirahtavat silmiin paljon herkemmin kuin ennen. Liikuttava elokuva itkettää vielä pitkään ja toisaalta silloinkin, kun pitäisi olla vahva, kyyneleet vievät voiton. Oikeastaan sitä räiskyvää ja kovaa entistä Outia näkee vain sählykentällä, ja siitäkin pitää päästä eroon.

Kun en Ilkkaa aiemmin tuntenut, on mahdoton sanoa, onko hän muuttunut viime vuodesta. Ilmeisesti Ilkka on ainakin asettanut työn ja kodin tasapainoon toisin kuin ennen, jolloin työnarkomaani paukutti töitä jatkuvasti.

Menneisyyden pohtiminen ei kuitenkaan ole yhtään niin tärkeää kuin tulevaisuuteen avoimin mielin tanssahtelu. Tanssikurssin myötä elämästäkin voi tulla yhtä tanssia. Savage saa vakuutuksen ja minä ehkä kortin jo ennen syksyä. Ilkka voi vapaasti saada harmaita hiuksia, kun pitää körryytellä Yamahallaan minun ja uuden ponin nautiskeluvauhtia. Minä rakastan häntä vaikka ilman tukkaakin.

Site Footer