Kirjan jälkeen

Kategoria: Tajunnanvirtaa

  • Nöyräksi vetää

    Blogin julkaisutahti hiipuu sitä mukaa, kun päivät vähenee ja kiire kasvaa. Neljä viikkoa – yli neljä viikkoa – tuntuivat tänne tullessa iäisyydeltä, jonka aikana pystyisi helposti kirjoittamaan kolme artikkelin runkoa, analysoimaan kevään mittaan kerätyn aineiston, lukemaan metrin pinon kirjoja ja toisen artikkeleita, tapaamaan ihan kaikki tärkeät tyypit täällä Halifaxissa ja naapurikaupungeissa ja siinä sivussa vielä tutustumaan nähtävyyksiin.

    Ei onnistu ei. Professori Albert Mills, joka on siis syy, miksi olen juuri Saint Mary’sissä, kutsui minut osallistumaan lähinnä ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijoiden kursseille kahtena päivänä viikossa. Tällä viikolla istuin tunneilla keskiviikkona ja perjantaina, ja siellä tajusin, etten millään ehdi kaikkea, mitä ajattelin.

    Tiiviit kaksi kuukautta

    Täällä jatko-opinnot on toteutettu viimeisen 20 vuoden ajan (pieni varaus täsmällisessä ajassa, mutta tosi kauan kuitenkin) niin, että johtamisen jatko-opiskelijat osallistuvat lähiopetukseen touko-kesäkuun ajan ja tekevät sitten itsenäisesti kirjallisia töitä muina aikoina. Myös ainakin yksi isompi monivalintatehtävä kuuluu jokaiseen itseopiskelujaksoon.

    Opiskelijat olivat saaneet etukäteen kirja- ja artikkelilistan, johon kaksi kirjaa oli merkitty pakollisiksi ja muut suositelluiksi. Lista oli 21 sivua pitkä encyclopedia johtamisteorioihin.

    Saattaisi suomalaiselta opiskelijalta jäädä jatko-opinnot tekemättä, jos saisi niin pitkän lukulistan. Ja kyseessä oli siis vain YKSI kurssi. Tekevät kolme kurssia lukuvuodessa ja tutkimusseminaari siihen vielä päälle.

    Laajaa keskustelua paradigmoista

    Kuuntelin keskiviikkona todella nöyrin mielin, kun opiskelijat keskustelivat johtamisen paradigmoista kiinnittyen erityisesti managerialismiin. Heidän tietovarastonsa oli käsittämätön!

    Vaikka Albert auttoi opiskelijoita kiinnittämään managerialismin pääkohtia ja avainhenkilöitä historialliseen kontekstiin, heidän tietämyksensä niin maailman sodista ja taloudellisista nousu- ja laskukausista, filosofisista liikkeistä ja yksittäisten yritysten kehityskuluista oli aivan mieletön.

    Kirjaimellisesti kuuntelin suu auki enkä osannut sanoa yhtään mitään.

    Tauolla Albert rohkaisi ottamaan osaa keskusteluun, mutta tunnustin, etten olisi pystynyt tuomaan siihen mitään lisää. Yritin nolona perustella sillä, että olen suorittanut suurimman osan opinnoistani markkinoinnin puolella.

    Ahdistus ja alakulo

    Keskiviikon reality checkin jälkeen olin tosi maassa. Tajusin, että olen kauppatieteiden tohtori vain sattuman oikusta enkä todellakaan ansaitsisi kuulua edes opintojensa alussa olevien joukkoon.

    Suomessakin olen epäillyt, pääsisinkö enää edes opiskelemaan kauppatieteitä saatika tekemään siihen liittyviä jatko-opintoja. Täällä todellisuus räpsähti vieläkin rajumpana vasten kasvoja.

    Ilkka yritti valaa uskoa Suomesta käsin ja sinä iltana taisin lähteä ensimmäistä kertaa läheiseen Point Pleasant Parkiin kävelylle. Se vähän helpotti tuskaa ja ahdistusta.

    Kakkua poskeen

    Perjantaita vasten yöllä nukuin huonosti, koska jännitin etukäteen, miten selviäisin seuraavan aamun seminaarissa. Seminaari oli ykkös- ja kakkosvuosikurssien (siis jatko-opiskelijoiden vuosikohorttien niin kuin täällä sanovat) yhteinen.

    Onneksi professori Jean Helms Mills oli leiponut seminaariin italialaista sitruunakakkua Suomessa saamansa reseptin mukaan, jota vieläpä leikkasi Fiskarsin veitsellä. Mukaan oli tullut myös vieraileva professori Liettuasta. Kakku helpotti vähän niin kuin aina.

    Kakun mutustelun lomassa aiheutin pienimuotoisia wau-huudahduksia, kun sanoin väitelleeni tänä vuonna ja käyttäneeni väikkärissä kriittistä merkityksenrakentamisen viitekehystä. Kakkosille sillä näytti olevan iso merkitys. Varmaan tuskailevat jo omien tutkimustensa kanssa niin tiiviisti, että se, jos joku on saanut kirjansa tehtyä, on waunsa ansainnut.

    Onneksi meidän väitöskirjamme eivät ole ihan näin järkälemäisiä… Nuo paksuimmat opukset ovat saman tekijän, mutta en tarkistanut, onko siinä kaksi osaa vai sama teos kahtena kappaleena.

    Väitöskirjoja Kanadan malliin

    Tutummilla vesillä

    Perjantaina opiskelijat olivat kaivaneet tietoja top5-johtamisen journaleista, ja hämmästyksekseni avasin suuni useammankin kerran aamupäivän aikana. Kommentoin esimerkiksi Academy of Management Journalin näennäistä laadullisen tutkimuksen hyväksymistä, suomalaista julkaisufoorumia, jonka opiskelijat muuten olivat nostaneet esiin tietämättä minusta, ja kyselin kanadalaisten suhtautumisesta open access -julkaisemiseen.

    Vaikka ykköset tuntuivat loistavan laajalla tietämyksellään, kakkosista olin tunnistavinani samanlaisen ahdistuksen kuin UEFin jatko-opiskelijoilla. Niin paljon pitäisi tietää, mutta mitä enemmän lukee ja opiskelee, sitä tyhmemmäksi tuntuu tulevan.

    Ehkä sittenkin selviän

    Aloin jo perjantain seminaarissa ajatella tiistaina tapaamaani tutkijaa, joka hänkin oli väitellyt vastikään toisesta yliopistosta, mutta oli nyt Albertin johdolla tekemässä uutta tutkimusta. Kun kuuntelin hänen kertomustaan ja keskustelimme hänen työstään, hänellä oli ihan samanlaisia ongelmia kuin minullakin.

    Miten rajata aineistoa, miten laatia tutkimuskysymys, kuinka pysyä valitussa näkökulmassa, kuinka perustella näkökulmansa ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ihan samoja juttuja.

    Tajusin, että vaikka managerialismi meni markkinoinnin puolella jatko-opintonsa aloittaneelta ihan yli hilseen, jollain tutummalla alueella minäkin voin selvitä.

    Nöyränä pitää olla

    Mutta kyllä nämä vajaat pari viikkoa ovat opettaneet sen, että suomalaisen kauppatieteilijän pitää olla nöyrä, mutta äärimmäisen tuottelias, jos tavoittelee akateemista uraa. Koko ajan pitää lukea ja pysyä kärryillä uusimmista tutkimuksista ja toisaalta pyrkiä yhä paremmin ymmärtämään myös uusien näkökulmien teoreettisia juuria.

    Kun ulkomailla opetustehtäviä on vain murto-osa ja käytännössä työ yliopistossa painottuu tutkimustyöhön, Suomessa opetus valtaa tuotteliaimmat kuukaudet. Opetustaakan jälkeen moni joutuu lataamaan akkuja silloin, kun pitäisi panostaa tutkimukseen.

    Alan pikku hiljaa oivaltaa, mitä eräs suomalainen, paljon ulkomailla reissannut professori tarkoitti, kun totesi joskus, ettei opetukseen kannata panostaa yhtään enempää kuin on pakko. Siitä ei makseta mitään, eikä opetuksen kehittämisellä ole akateemisen uran kannalta merkitystä.

    Publish or perish.

    Siitäpä tulikin mieleen, että jatkan hommia, jos vaikka saisin edes yhden kolmesta suunnitellusta käsikirjoituksesta valmiiksi. Työtä helpottaa, että kävin äsken vartijan suosiollisella avustuksella ryöstämässä PhD Reading Roomin kirjaston. Kirjastoon minulla oli oma avain, mutta näin lauantaisin käytävän ovet olivat lukossa.

    Meidänkin pitäisi saada oma reading room. Sitä en ymmärrä, miksi olen ottanut ainokaisen kuvan tältä pahvilaatikkoseinältä.

    PhD Reading Room

  • Helmat hulmuten tulevaan

    Tällä viikolla täällä Saint Mary’s yliopistossa on vietetty valmistujaisia eli virallisemmin kyseessä oli Convocation. Keskiviikkona olisi ollut kauppatieteiden valmistujaiset, mutta silloin en vielä tiennyt koko touhusta. Torstaina sitten ihmettelin, kun siellä täällä näkyi iloisesti hymyileviä nuoria ihmisiä kummallisissa kaavuissa.

    Pikainen googlailu sen sitten kertoi, että valmistujaiset olivat menossa. Niitä vietettiinkin sitten kolme päivää, koska torstaina vuorossa olivat luonnontieteiljät ja perjantaina kielten opiskelijat, jotka täällä saavat itselleen Bachelor of Arts -kandidaatin tutkinnon. Luulisin, että heillä on mahdollisuus myös maisterin tutkintoon, mutta sitä en enää selvittänyt.

    Noiden lisäksi täällä voi opiskella myös kasvatustieteitä, ja koska jokaisena päivänä valmistujaisia pidettiin kaksi settiä, myös he saivat jonakin päivänä omat hattunsa ja diplomikäärönsä.

    Akateemiset symbolit
    On hienon näköistä, kun valmistuneet kävelivät kulkueena sisään juhlasaliin. Ilmeet olivat vielä tuolloin kovin vakavat.

    Meidänkin pitäisi saada Suomeen samanlaisia värikkäitä akateemisia tunnusmerkkejä. Ei niiden välttämättä tarvitsisi olla hassuja hattuja, kuten kulkueen perässä tulevilla opettajilla ja professoreilla, mutta jotain kivaa kuitenkin.

    Ilmeisesti valmistujaisten vuoksi törmäsin myös Suomen ”akateemisiin symboleihin” käydessäni kahvilassa. Siellä oli tippikassassa kysymys siitä, mitä vastaväitellyt tohtori saa Suomessa. Vastausvaihtoehdot olivat kellosta sinettisormukseen, mutta se oikea oli silinterihattu ja miekka.

    Myyjä oli ihmeissään, kun kerroin olevani tohtori Suomesta, mutta miekkaa tai hattua minulla ei vielä ole. Hän piti sitä vähintäänkin outona, että väitellyt joutuu itse ostamaan hattunsa, jota saa pitää vain promootiossa muutaman vuoden välein. Hintaakin hän kauhisteli.

  • Halifaxista päivää

    Lupasin monelle aktivoitua blogini suhteen, kun tutkijavaihtoni alkaa. Ja nyt se on alkanut.

    Saavuin kahden maissa viime yönä Loyola Residenceen Saint Mary’s yliopistolle huoneeseen, joka yön pimeydessä vaikutti melko…. No Ilkka käytti sanaa putka ja kyllä siinä jotain perää olikin.

    Yksi väsynyt matkailija

    Olin tosi väsynyt. Lähdin tiistaiaamuna kotoa normaalisti kahdeksan aikoihin töihin ja olin tasan 24 tuntia myöhemmin perillä. Vaikka ikkunakauppias herätti minut neljän aikaan, heräsin ihmeen hyvin aamulla.

    Maailma näytti aika paljon valoisammalta kuin yöllä saapuessani. Kirjaimellisesti. Ikkunastakin näkyi luontoa, vaikka pääosassa olikin Loyolan matalampi osa.

    Näkymä asuntoni ikkunasta.

    Kaurapuurolla käyntiin

    Minulla on Loyolassa oma huone ja oma kylppäri. Molempiin pääsee avaimella. Tässä on toinenkin huone, mutta se on tyhjillään, joten saan käyttää yhteistä keittokomeroa itsekseni.

    Huoneen hintaan kuuluu buffet aamiainen. Ilokseni löysin sieltä aamulla kaurapuuroa, hedelmiä ja jugurttia. Mikä parasta, kahvi oli juomakelpoista!

    Toki tarjolla oli myös itse paistettavia vohveleita vaahterasiirapilla, nakkeja ja öljyssä paistettuna perunakuutioita, mutta ne jätin seuraavaan kertaan.

    Päänsärkyä ja jääkaappimurheita

    Purin matkatavarat aamiaisen jälkeen ja ajattelin heti lähteä tutustumaan kaupunkiin ja ostamaan jääkaapin täyteen ruokaa. Minulle iski kuitenkin niin ankara päänsärky, että piti ottaa ensin päiväunet.

    Uusi yritys vei ensin jääkaapille, mutta en saanut sitä toimimaan. Paineilin punaista nappia, väänsin vivusta, mutta ei inahdustakaan. Vedin sen jopa pois syvennyksestään, ja tarkistin, että johto on seinässä.

    Aluksi ajattelin, etten vain osaa käyttää sitä, sillä olen pulassa täällä jo pelkän avain-lukko -yhdistelmän kanssa. Kun edistystä ei tapahtunut, piti jo vinkata hissiltä bongaamalleni huoltomiehelle.

    Taisi suomalainen nimi aiheuttaa sen verran harmaita hiuksia huoltomiehelle, että huolletuksi tuli jonkun muun jääkaappi eikä minun toiminut edelleenkään, kun palasin asuntolaan. Valitus suoraan infoon toi remonttireiskat uuden jääkaapin kanssa ovelle jo puolessa tunnissa. Nyt minulla on siis ihan tuliterä, musta jääkaappi.

    Kaupunkikävely

    Kevät on täällä Suomea perässä. Lehti on hiirenkorvalla, mutta toisaalta monet puut, joita en tunne, ovat kukassa. Myös voikukat rehottavat kampuksella niin, että ikävöin jo voikukanpoistokeppiäni.

    Otin suunnaksi kaupungin keskuskirjaston, mutta käveleskelin hitaasti paikkoihin tutustuen. Tämä kuva on Public Gardenista, johon aion mennä uudelleen, kun mittarissa on enemmän kuin 12 astetta niin kuin tänään.

    Public Garden, Halifax

    Täällä vierailleet kollegat kehottivat minua käymään kahvilla ja jäätelöllä jossakin lähipuistossa. En enää muista, mikä puisto tai kahvila se oli, mutta Public Gardenissa ainakin oli kahvila, jossa jäätelöön leivottiin suklaalastuja. Kirjaimellisesti leivottiin, koska jäätelö levitettiin lastalla pöydälle, suklaat ripoteltiin sisään ja sitten lastalla sekoitettiin samoin kuin pappa aikanaan sekoiteli jotain autopakkeleita.

    Onneksi oli niin kylmä, että pystyin välttämään jäätelöhoukutuksen…

    Kirjapinossa kirjastossa

    Eilinen taksikuski esitteli minulle ohi kulkiessamme vaikka mitä tutustumisen arvoisia kohteita. Yksi niistä oli uudehko kirjastorakennus, joka muistuttaa kuulemma kirjapinoa. No siitä en ole ihan vakuuttunut, mutta suurin odotuksin astuin sisään kirjastoon.

    Olin vähän pettynyt. Kirjastossa oli ainakin viisi kerrosta. Lasten osasto oli monipuolinen ja meille olisi Onnin kanssa riittänyt tekemistä koko päiväksi, mutta aikuisten tietokirjojen osasto oli pettymys.

    Yritin hakea useampaakin kirjaa, mutta en löytänyt oikein mitään, joten lähdin toiveikkaana kirjaston kahvilaan lounaalle.

    Grab and go -lounas ei houkuta

    Mitenhän nämä täkäläiset oikein jaksavat töissä? Tuntuu, että kaikkialla myydään vain eväsleipiä. On sandwitchiä ja on bagelia ja vaikka mitä paninia, mutta ei kunnon ruokaa.

    Otin kirjaston kahvilasta päivän keiton, joka kuulemma tarjoiltiin itse leivotun focaccialeivän kanssa. Minusta soppa oli kummallisen makuista ja leipä oli tuiki tavallista paahtoleipää kolmioksi halkaistuna.

    Toinen lounasvaihtoehto näyttää olevan muovirasiallinen salaattia tai pienempi purkki hedelmälohkoja. Ehkä valtamerien muovijätteet syntyvätkin tällä maailman laidalla.

  • Ilopilleri puolitoista vuotta

    Onnista on kehkeytynyt iloinen pieni poika. Hän osaa ajaa autoilla lattialla niin, että tuuppaa autoa hellästi pienellä kädellään eteenpäin – ei mitenkään rumasti rymäytä vaan tosi sievästi. Hän osaa värittää värityskirjasta hepan kuvia äitin kanssa. Osaa rakentaa palikkatorneja ja vielä paremmin kaataa niitä. Osaa koota lasten palapelejä ja Brion junaradan. Tunnistaa kirjasta eläimet tapiirista seepiaan, mikä saattaisi monelta aikuiseltakin jäädä tekemättä.

    Ja nyt tuo pieni poika on kasvanut jo niin isoksi, että osaa kertoa, ottaako vai eikö ota jotakin tai sen, lähdetäänkö potalle vai ei. Onnin oma kieli on vielä ihan omaa – äitikään ei sitä yleensä ymmärrä – mutta muu kommunikointi korvaa sanat. Kun poika ottaa hihasta kiinni ja retuuttaa omaan huoneeseen, ei kukaan voi olla ymmärtämättä, että leikkikaveriahan siinä kaivataan.

    Kauhukohtausten yöt

    Onni on nyt ollut kolmisen viikkoa päivähoidossa kuusi tuntia päivässä. Toissa viikolla jätimme tutin pois ja perjantaina neuvolassa todettiin korvatulehdus. Ehkä joku näistä tai kaikki yhdessä ovat laukaisseet parina yönä kauhukohtauksia. Joskus Savonlinnan aikaankin meillä oli vähän samanlaisia, mutta paljon nykyistä lievempiä kauhisteluja.

    Nyt poika huutoitkee ja viuhtoo käsillä. Osoittelee sormella sinne tänne ja työntää isän ja äidin pois, jos yritämme ottaa pienen syliin. Sylissä sitten rimpuilee niin hirveästi, että pelottaa, että tenava kopsahtaa lattialle.

    On vaan niin kauheaa katsoa vierestä, kun toisella näyttää olevan todellinen hätä. Silmät ovat niin auki, että sitä luulee väkisinkin lapsen olevan hereillä, vaikka hän kuulemma onkin sikeässä unessa. Lääkäri totesi neuvolassa, että kauhukohtauksia voi tosiaan tulla jo Onnin ikäiselle, joten tässä täytyy vaan kovettaa itsensä ja varmistaa vierestä, ettei mitään satu.

    Kymmenen kiloa rikki

    Korvatulehdusta lukuun ottamatta neuvolasta saatiin taas iloinen lausunto. Poika kasvaa ja voi hyvin. Syö kuin hevonen, mutta ei liho. Paino menee reippaasti käyrien alapuolella ja pituuskin pikkuisen, mutta mitä muuta voisi odottaakaan, kun äiti on tällainen pätkä eikä isäkään mikään hujoppi ole. Nyt sentään napsahti maaginen kymmenen kilon raja rikki!

    Tuo korvatulehdus ei tullut meille ihan yllärinä, vaikka minä uumoilin enemmän keuhkoputkentulehdusta tai jotain muuta sellaista. Onni sai nuhan päikkäristä jo heti ensimmäisellä viikolla, ja on vähän yskinyt öisin sen jälkeen. Kun kuumetta tai mitään ylimääräistä kiukutteluakaan ei ollut ja toisaalta tiesin tuon neuvola-ajan olevan niin lähellä, en lähtenyt kiikuttamaan poikaa lääkäriin. Tuskinpa se tulehdus ehti kauan korvassa jyllätä, kun toinen korva ei olisi tarvinnut antibiootteja ollenkaan eikä toinenkaan kovin paha ollut.

    Neuvolassa muutenkin meni hienosti. Neljä palikkaa rakentui torniksi muutamassa sekunnissa ja kirjan kuvat olivat tuttuakin tutumpia. Lääkärikin epäili, että seuraavalla kerralla pääsevät Onnin kanssa juttusille, kun äänteet ovat niin hyvin hanskassa. Ehkäpä ne pahimmat puhumishalut ovat menneet, kun suuhun on pitänyt hankkia niin hyvä purukalusto: kaikki paitsi takimmaiset poskihampaat ovat jo totta.

    Pulkkamäkeä ja mönkijäajelua

    Onneksi pakkaskausi vähän hellitti ja pääsimme tänä viikonloppuna Onnin kanssa pulkkamäkeen. Sininen pulkka vaan vilahteli, kun poika viiletti Puijon mäkeä ylös alas. Iskä ja äiti vuorottelivat hiihtohissinä. Onni laittoi oikein hartiat kyyryyn ja viiletti kauheaa vauhtia alas. Vähän näytti harmittavan, kun yksi mäki päättyi kumolleen ja naamaan pölähti lunta.

    Pulkkamäen jälkeen käväistiin autolla saaressa. Paluumatka taisi olla Onnista kivoin juttu. Hän pääsi iskän syliin ajamaan ihan oikeaa autoa! Ja mitä tenava tekikään ihan ensimmäiseksi? Laittoi musan soimaan. Oikein tanakasti tökkäsi autoradion päälle, ja jatkoi ajelua hymyssä suin.

    Kotona sitten taas ajellaan mönkijällä. Muka ovat laittaneet ikärajaksi jonkun kolme vuotta. Ihan hyvin pystyy yksivuotiaskin ajamaan mönkijällä. Onni osaa jo jonkun verran sillä jopa peruuttaa. Tällä hetkellä kaikkein kivoin onkin se nappi, josta kulkusuunta vaihtuu.

    Maahan pötkölleen kun kiukuttaa

    Joskus Onnia kiukuttaa, l. joka päivä ja monta kertaa. On tylsää jättää leikki kesken ja lähteä syömään. Yhtä pöhköä on pukea ulkovaatteet. Ja voi että äiti on tyhmä, kun kieltää jotakin. Silloin Onni pistää pötkölleen lattialle ja itkee surkeasti.

    Yhtenä aamuna jouduin kieltämään Onnia aamiaispöydässä. En enää edes muista mistä asiasta, mutta sen muistan, miten pojan leuka alkoi väpättää ja suu mutrusi perusilmeen ja myttynaaman välillä. Ihan kuin ei olisi osannut päättää, pitäisikö nyt taas vähän itkeä tirauttaa, vai totella äitiä.

    Onnittelin itseäni, kun juuri sekunnin sadasosaa ennen kuin itku olisi voittanut, kysyin Onnilta, pyytääkö hän äitiltä anteeksi. Poika sanoi heti: ”Ai”, ja sitten oltiin taas kavereita.

    On se kyllä ihan ai koko poika. En möisi enää vähemmistön edustajille enkä muillekaan.

  • Pulahdus mustikkaan

    ”Taaperoiden värikylpy: mikä ihana tekosyy sotkea”, tuumasi Onni ja antoi palaa!

    Täällä Savonlinnassa järjestettiin tänä syksynä parina aamuna vauvojen ja taaperoiden värikylpy ja Onni kirjaimellisesti kroolasi mustikoissa ja mangososeissa kuin  vanha tekijä.

    Kaikkihan alkoi niin, että ohjaaja oli jemmannut sinisen verhokankaan alle sinisiä pikku esineitä, joita sai etsiä ja vaikka maistella. Onni ampaisi kangasläjän kimppuun ja löysi sieltä auton. Tytöt näyttivät tykkäävän enemmän palloista. Seuraavaksi ohjaaja toi sinisen vadillisen vettä, johon Onni ei paljon sormiaan kastanut. Tytöt kuitenkin huolehtivat siitä, että kaikki muutkin kastuivat – äidit mukaan lukien.

    Ohjaajalta oli todella liukas veto, että seuraavaksi hän puhalteli märälle, lattiaa pahemmilta sotkuilta suojaavalle muoville saippuakuplia. Yksi tenavahan siinä tietenkin jo ehti mätkähtää nurin ennen kuin isoimmat lätäköt saatiin siivottua.

    Sinistä väriä poskeen

    Ja sitten päästiin asiaan eli mustikoihin. Onni veteli väreiksi tarkoitettuja marjoja kaksin käsin naamariin ja siinä sivussa lätösteli muutaman marjan paperillekin. Ohjaaja kaatoi teoksille seuraavaksi perunajauhoja, joka tietenkin peitti mustikat. Onni hyvin hämmentyneenä suttasi jauhoja sivuun ja etsi edelleen mustikoita. Hämmennys oli vielä suurempi, kun seuraavaksi tuli suihkepullosta vettä ja jauho-vesi -seos muuttui liisteriksi. ”Kuka nyt hyviä muttikoita sotkee?” Tarkoituksena oli kiinnittää mustikkamaalaus perunajauhoilla paperiin ja kuivattaa paperi korpuksi.

    Lisää kostuketta saatiin kiisselistä. Se oli täydellinen katastrofi. Kiisseli jo valmiiksi märällä muovilla teki lattiasta luistinradan, jossa yksivuotiaat tekivät kilpaa piruetteja. Arvaahan sen, miten siinä kävi. Yksi tyttö hujautti kolmoisslutsin suorin vartaloin selälleen lattialle ja alkoi vollottaa hysteerisesti. Tavallisesti Onni alkaa aika herkästi itkeä, jos joku muu itkee, mutta nyt itkua aiheutti lähinnä se, kun tyhmä äiti ei antanut lähteä liukastelemaan muiden kanssa muoviselle jäätanssiareenalle.

    Joku muu siivoaa

    Tuli ihan kauhea sotku. Onni änkesi välillä syliin, joten minäkin olin ihan pottujauhokiisselissä. Meillä oli vain yksi pieni pyyhe ja sillä me koitettiin Onnin kanssa siistiytyä markkinakuntoon torille. Seuraavalla kerralla sentään älyttiin ottaa vaihtovaatteet äitillekin.

    Mutta ah, mikä ihanuus olikaan jättää kaikki se kiisselin ja mustikoiden sotku jollekin toiselle siivottavaksi! Se mielessä jaksaa puurtaa taas yhden päivän yksivuotiaan vauhdissa.