Avainsana: Ilkka

  • Äitienpäivä Marbellassa

    Vietin ensimmäistä äitienpäivää täällä Espanjassa. Onni nukahti vielä toviksi sen jälkeen, kun annoin hänelle aamumaidon. Jossakin välissä Ilkka oli hiippaillut keittiöön, koska heräsin Onni kainalosta siihen, kun keittiöstä kuului kolinaa. Vaivihkaa vaihdoin Onnille vaipan ja jäin odottelemaan, mitä tuleman piti.

    Hissillä kahvit sänkyyn

    Täällä Villa Magnassa eli siis talokompleksissa, jossa asumme, on hissi. Voi kuulostaa luksukselta, mutta asustelemme kolmessa kerroksessa, joten hissi tulee tarpeeseen.

    Kun hissi kilahti yläkertaan, Ilkka asteli sieltä tarjottimen kanssa. Oli keittänyt hyvät espanjalaiset kahvit ja taiteillut croissantit ja kaikki. Onnikin sai lisää maitoa.

    Laatuaikaa Välimeren maisemissa

    Ilkka vei pojan mennessään, joten sain nautiskella kahvit yläkerran parvekkeella. Meillä on periaatteessa kahdessa tasossa parveke, kun katollakin voisi löhöillä. Siellä tosin vain käväistiin katsomassa ensimmäisenä aamuna maisemia. Mutta kyllä hieno maisema oli alemmaltakin parvekkeelta, kun äitienpäiväkahvia siellä nautiskelin.

    Suomalaisena sitä kuitenkin kaipaa kotimaisia uutisia, joten Ilkka oli äitienpäivälahjaksi vielä ostanut Hesarin iPadiin. Vähän aiemmin luovuimme kokonaan Itä-Savon paperiversiosta, kun sitä ei tule koskaan luettua. Sähköinen versio on parempi, mutta ei tietenkään Itä-Savon. Se on ihan kökkö, sori nyt vaan.

    Paatti ja pirssi Marbellasta

    Päivä oli vähän pilvinen, joten hyppäsimme heti aamusta pirssiin, ja ajaa hurautimme Marbellaan. Olipa siellä komeita paatteja ja vielä komeampia autoja.

    Onni ihmetteli Andalucian Ferrari Clubin edessä punaisia auton tapaisia, mutta hymyili leveimmin Lamborghini Gallardo Superleggeran vieressä. Kulkee kuulemma reilusti yli 300 kilometriä tunnissa, mutta oli niin matala, ettei tämmöinen persjalkainen suomalaismuija sellaiseen kehtaisi vääntäytyä. Mieluummin ajan moottorikelkalla, mikä syö saman, minkä tuollainen valkoinen 300 000 euron matalalattiahenkilöauto.

    Tietullin kautta

    Meillä ei nyt ollut sellaisia pikkurahoja, että olisimme moiseen menopeliin täkäläisen vuokra-Opelimme vaihtaneet, joten suuntasimme lounaan jälkeen takaisin Fuengirolaan.

    Minä toimin täällä kartturina, ja ajattelin, että nopeammin päästään moottoritietä tai mitä lie autoviaa. Muuten hyvä, mutta AP-7, kuten muutkin P-kirjaimella merkityt tiet, kulkevat tietullien läpi. 4,50 euroa siitä hyvästä, että saimme ajaa hyvää tietä reippaasti, oli kuitenkin ihan ok varsinkin, kun olin unohtanut kaikki Onnin vaipat kotiin. Koti tarkoittaa täällä nyt tätä Villa Magnan asuntoa.

    Kannattaa kuitenkin ehkä ajella A-7 -tietä jatkossa. Siellä ei ole tietulleja, ja meillähän ei lomalla ole niin kiire, ettemmekö ehtisi ajella kuuttakymppiä.

     

  • Vauva-arki on raskasta

    Alkukesästä kuulin yhden jos toisenkin suusta, että kannattaisi käyttää kaikki liikenevä aika lepäämiseen. Pah, sanoin minä ja porskutin eteenpäin. Nyt tuntuu, että olivat peijoonat oikeassa.

    Omasta kokemuksesta tiedän, että raskauden loppuvaiheella tulee luettua netistä liikaakin kauhukertomuksia synnytyksestä, joten enpä kerro sen yksityiskohtia. Ehkä synnytyskertomuksen aika tulee joskus myöhemmin. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja heinäkuun 22. aamuna meille syntyi terve, kymmenen pisteen poika. Vaikka jouduinkin lopulta sektioon, poika parahti heti keinovalon kohdattuaan niin, että tuli heti selväksi, että keuhkot ainakin ovat kunnossa.

    Paha vaan kun samaa parkumista on jatkunut senkin jälkeen. Laitoksella itkeä tihrustin sitä, kun poika vaan huusi, kun yritin häntä imettää. Nukuin kahdesta neljään tuntia yössä ja silloinkin, kun poika nukkui, tuore äiti valvoi ja pelkäsi seuraavaa syöttöä. Oli kamala kuunnella muiden äitien kertomuksia, kuinka paita kastui yöllä, kun maito nousi kohisten, ja kuinka tyytyväisiä heidän tenavansa olivat.

    Imemään huijattu parkuja

    Jouduin olemaan sairaalassa yhteensä melkein viikon. Lauantai-iltana sinne menin ja perjantaiaamupäivänä pääsin pois. Rintaruokintaa yritettiin monta kertaa päivässä. Kokeneet kätilöt neuvoivat monta hyvää konstia huijata lapsi syömään. Rintakumi täytettiin korvikkeella tai sitä työnnettiin suupielestä väkisin lapsen suuhun samalla, kun kitisevää nyyttiä pidettiin rinnalla. Neljä päivää sektion jälkeen maitoa alkoikin tulla, ja minä luulin, että vaikeudet olivat ohi. Samanlaisina jatkuivat.

    Laitoksella pojalle annettiin 5-10 milliä korviketta huijaamiseen ja samalla määrällä yritin mennä kotonakin. Isä ei varmaan uskonut etukäteen, millaista meteliä poikansa pitää nälissään. Ensimmäisenä viikonloppuna Ilkka kaivoi esiin kuulosuojaimet ja niiden avulla selvittiin alkuviikkoon. Edelleen yritin syöttää lapselle rintaa, mutta nostin korvikkeen määrän pariinkymmeneen milliin.

    Lopulta päädyttiin siihen, että mennään neuvolaan painokontrolliin. Vaikka paino oli noussut kohisten, neuvolasta sanoivat, että kannattaa  nostaa reilusti korvikkeen määrää. Kuulemma ohjeellinen maitomäärä olisi yhteensä 20 prosenttia lapsen painosta.

    Neuvolareissu tuli ihan oikeaan paikkaan. Kumpikaan meistä ei ollut juuri nukkunut, ja huoli siitä, onko lapsi terve, kun vaan huutaa, alkoi käydä aika raskaaksi. Poika todettiin oikein virkeäksi ja jänteväksi ihmisenpennuksi, joka oli pienestä ruokamäärästä huolimatta kasvanut normaalisti.

    Arjen helpotus

    Aluksi neuvolan ohjeet toimivat ja mekin pääsimme välillä nukkumaan. Aluksi Ilkka siirtyi nukkumaan yläkertaan ja minä jäin vauvan kanssa alas. Se toimi kohtalaisesti, mutta minun piti aina ravata ylös hakemaan maitoa ja sillä aikaa kiljukaula piti konserttiaan alakerrassa.

    Kerran yllätin Ilkan etsimästä lastaan vällyjen välistä keskellä yötä. Naamalla oli tosi huolestunut ilme, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään nostelevan peittoja ja tyynyjä niin varovaisesti. Raukkaparka oli niin väsynyt ja stressaantunut, että vauva tuli uniinkin. Molempia nauratti, kun Ilkka alkoi heräillä horroksestaan ja tajusi, mitä oli unissaan tekemässä.

    Parhaaksi ratkaisuksi tuli lopulta se, että ensin Ilkka otti pari yötä kokonaan huolekseen. Vauva siirrettiin nukkumaan yöksi yläkertaan ja Ilkka pelasi, teki geokätköjä ja mitä lie puuhailikaan täällä koko yön. Aina kun nappula aukaisi suunsa, Ilkka kiiruhti maidonlämmitykseen. Minä sain kuitattua pienen siivun univelkaa ja aloin taas palailla ihmisten kirjoihin. Nyt en jaksa sen kummemmin avautua, mutta ensimmäiset pari viikkoa minulla oli itku tosi herkässä. Kun lapsi huutaa, maitoa ei tule ja itse on sektiosta kipeä, tuntee olonsa tosi surkeaksi. Edelleenkin vähintään kerran päivässä mieleen hiipii epäusko siitä, onko minusta sittenkään äidiksi, mutta se on pientä niihin ensimmäisten viikkojen ajatuksiin.

    Kirottu D-vitamiin

    Pojan posket alkoivat pyöristyä kovaa vauhtia ja korvikkeen määrää nostettiin tasaisesti. Neuvolasta saatiin hyvää palautetta kehityksestä, ja toisaalta myös ymmärrystä siihen, kun harmittelin imetyksen surkeutta. Äitiysneuvolan puolelta sain reseptin johonkin pahoinvointilääkkeeseen, jonka pitäisi lisätä maidontuloa, mutta neuvolan tätiä (Mikähän olisi oikea titteli?) alkoi mietityttää se, ettei lääkkeen sivuvaikutuksia ja imeytymistä lapseen ole liiemmin tutkittu. Meidän nappula ehti elämänsä ensiviikkoina imeä äidinmaidosta ison määrän antibiootteja ja vielä enemmän voimakkaita särkylääkkeitä, joten sovittiin, ettei pumpata häneen enempää lääkkeitä. Tulee maitoa tai sitten ei ja loppu annetaan korviketta.

    Kun poika sai riittävästi ruokaa, arki alkoi näyttää valoisammalta. Jonkinlaista rytmin poikasta alkoi hahmottua, kunnes poika täytti kaksi viikkoa ja piti aloittaa D-vitamiini. Pari ensimmäistä päivää meni ihan ok, mutta sitten se alkoi. Maha mukruili hirmuisesti ja hetken jo ajattelimme, että se on koliikkia. Cuplatonista ei ollut hyötyä, jos ei haittaakaan.

    Seuraavaksi alettiin syöttää maitohappobakteereja. Ensin annoin niitä tippoina, mutta neuvolasta opastivat avaamaan kapselin ja sekoittamaan jauheen maitoon, koska niin ei syöttäisi turhaan öljyä vauvalle. Ei apua.

    Sitten koitti kolmiviikkossynttärit ja piti nostaa annostus viiteen tippaan yhdestä tipasta. Pikkuisen maha meni ihan kippuralle ja hänestä tuli kiukkuinen äkäpussi. Toinen neuvolan täti käski pudottaa annosta kahteen ja nostaa vähitellen viiteen D-vitamiinitippaan. Ei auttanut enää sekään ja kokeilin toista valmistetta. Ei tulosta.

    Tänään ollaan sitten jätetty ihan kaikki ylimääräinen pois ja annettu vain korviketta, koska maitoa minulta ei enää tule. Saa nähdä, miten käy, kun seuraavaksi aletaan ottamaan aine kerrallaan lääkkeitä ja lisiä takaisin.

    Itkua ja vaikerrusta

    Näista vaikeuksista ei varoitettu etukäteen. Joskus taisin kirjoittaa, että teineille paras ehkäisykeino on näyttää videota synnytyksestä. Ehkä tehosteena voisi käyttää autenttista videomateriaalia nälkäänsä ja tuskaansa kirkuvasta sylivauvasta.

    Ihan rehellisesti sanottuna vauva-arki on järkyttävän raskasta. Kaikki vain puhuvat siitä, kuinka vauva-aika menee liian nopeasti ohi ja siitä pitää nauttia. Miten nautit, kun lapsi kirkuu niin, että oma syke nousee sadan paremmalle puolelle muutamassa sekunnissa? Vauvaidylli on siitä kaukana.

    Vaikka itkua riittää koko päiväksi, pahimpia ovat yöt. Yritän pitää jälkikasvun hiljaisena, jotta Ilkka saa nukkua. Hänen pitääkin lähteä töihin jo maanantaina eli siis TÄNÄÄN! Olen kirjoittanut tätä postausta parina yönä, ja maanantai on hiipinyt hiljaa todelliseksi. Kohta nähdään, miten pinna pitää ja äiti jaksaa, kun onkin yksin kotona rääpäleen kanssa. Saisipa edes yhden tietoisen ja minulle tarkoitetun hymyn palkaksi…

     

     

  • Ahkerampia kuin luulinkaan

    Hetkisen kestää ennen kuin oma metsä on edes yhtä pitkää kuin tämä isän metsä.

    Ilkka, isä, äiti ja Liisa olivat minulla viime lauantaina hommissa. Pikkuruisen peltotilkun omistajana päätin alkaa metsätilalliseksi ja istuttaa pellon täyteen pikkuruisia männyntaimia. Kun oma vartalo ei enää oikein taivu istutushommiin, pyysin muita apuun. Liisaa en pyytänyt. Häntä yritin vähän toppuutella, ettei niin kovasti rehkisi, mutta ei kuulemma osannut olla tekemättä mitään.

    Olipa siinä hommaa. Minä kiittelin kovasti talkoolaisia 1 000 taimen istutuksesta, mutta tänään sitten selvisi, että talkoolaiset olivat vieläkin ahkerampia. Taimiahan olikin 1 500! Nyt minulla on sitten 1 500 mäntyä. Ei ne kovin suuria ole. Enemmänkin sellaisia pienenpuoleisia ja vaatimattomia, mutta kovasti ne yrittävät nyt juuriaan sankilaiseen peltoon punnertaa.

    Minulle ei taida noista männyistä niin suuren suurta hyötyä olla, mutta ehkä mökelö voi niistä joskus saada helpotusta rahapulaansa. Kai se tukkipuun hinta vielä kymmenien vuosien päästäkin on enemmän kuin taimen ostohinta eli 15 senttiä plus verot. Vaikka ei mökelölle mitään muuta äitiltään jäisi, niin saapahan ainakin 1 500 petäjää. Jokusen ehtinee tosin harventaa jo sitä ennen.

  • Ruuvi renkaassa geokätköilyä

    Kuka se siellä kurkottaa kuusenlatvaan? Ilkkahan se siellä apinaa leikkii.

    Oltiin geokätköilemässä tässä yhtenä viikonloppuna ja tehtiin uusi yhden päivän kätköennätys, 24 purkkia. Muutama oli tosi vaikea, mutta Ilkka poimi nekin urhoollisesti. Jos kuvaa tihrustaa oikein tarkkaan, huomaa, ettei Ilkalla ole siinä edes housuja. Oli kuulemma helpompi kiivetä, kun ei ollut kiristäviä vaatekappaleita.

    Minä yritin mönkiä yhdellä toisella kätköllä sillan tukipalkkien alla, mutta eihän siitä mitään tullut. Taas riensi Ilkka ’Da Apinamies’ apuun, ja rimpuili puumerkit lokikirjaan. On se hurja!

    Poneja!

    Ja sitten me mentiin yhdelle multikätkölle. Multit ovat inhottavia, kun niihin voi mennä aikaa ihan hirveästi eikä sittenkään osu oikeaan. Yleensä me jätämmekin ne suosiolla väliin, mutta tällä kertaa sain ylipuhuttua Ilkan multille. Oli vähän oma poni ojassa, kun tiesin, että multi liittyy ponihommiin.

    Niinhän siinä kävi, että vihjeet piti laskea poniaitauksen luona. Ilkka on niin allerginen, että jäi autoon. Minä taas tykkään vähän paljon poneista, ja laskin koordinaatteja toooosi pitkään.

    Ne oli niin söpöjä!

    Multipurkilla ponitarhalla.

    Ruuvipruuvi

    Mitkähän lie ritkestonet Ilkan Suzukissa alla? Ainakin ne kestävät melkein isältä pojalle eikä haittaa, jos joku ruuvi törröttää eturenkaassa. Huomasimme jo viikko ennen kätköilyreissua Vesannolta tullessamme, että keskelle rengasta oli ilmestynyt ruuvinkanta. Ei kai se pelkkä kanta voi olla, joten ruuvin – pitkän tai lyhyen – täytyy olla sisällä.

    Aloimme, tai siis Ilkka alkoi – minä istuin autossa – heti tarkkailla ilmanpaineita. Outoa, ettei rengas ole vieläkään tussu. Joko ruuvi on niin lyhyt, ettei se ole läpi asti, tai sitten se on niin tiukasti paikallaan, ettei ilma pääse vuotamaan.

    Jos minun Jopon renkaassa törröttäisi ruuvi, ei Jopo taatusti kulkisi minnekään. Paitsi ei ole niin väliä, vaikkei kulkisikaan, koska minulla on uusi pyörä!

  • Lihapullareseptiä metsästämässä

    Ennemmin tai myöhemmin suhteessa tullaan keskusteluun äidin ruuat vs. tyttökaverin ruuat. Olemme saavuttaneet tänään tuon kulminaatiopisteen. Arvata saattaa, että pyöräytin tänään ruuaksi lihapullia jokaisesta kodista löytyvän Kotiruokaa-kirjan reseptin mukaan.

    Jo joskus aiemmin Ilkka oli ihmetellyt, miten kaupan lihapullat ovat niin tiiviitä, kun taas kotikutoiset pullat  tuppaavat hajoamaan lautasella. Siksipä vähensin nesteen ja korppujauheen määrät puoleen ja  vaivasin pullataikinaa vähän pidempään.

    Ei auttanut. Lihapulla hajosi taas lautaselle.

    Äiti teki niin hyviä

    Ilkka kehui äitinsä lihapullia, joihin minä en koskaan ehtinyt omin hampain tutustua. Ne olivat olleet pieniä ja  tiiviitä, mutta kuulemma saman makuisia kuin nämä minunkin hajoavat pullat.

    En myöntänyt tehneeni mitään virhettä, vaan aloin selitellä, että niin, niin mutku meijän pullia ei ole paistettu rasvassa pannulla vaan uunissa pellillä. Ei auttanut sekään. Uunissa oli paistettu Ilkan kotonakin.

    Nytpä siis alan etsiä tiiviiden lihapullien salaisuutta. Jos joku osaisi pikkuisen ohjata oikealle polulle niin kiitollisuudella otan vinkin vastaan.

    Tiedän omasta kokemuksestani sen tuskan, kun melkein maistaa jonkun ruuan suussaan, mutta tietää, ettei saa sitä ruokaa ikinä. Minulle sellainen ruoka on Lahja-mummon vastapaistettu rieska. Sitä ei saa enää koskaan, mutta ”niitä oikeita” lihapullia voisin ehkä Ilkalle onnistua tarjoilemaan.

    Apua!