Saimme tänään surullisen viestin VHI:ltä. Geokätkömme Kotkanpesä oli tuhottu. Kotkanpesä oli kirjaimellisesti laitettu maan tasalle, ja vaikka kävimme sitä etsimässä, pesää ei löytynyt.
Ilkka etsii kotkanpesää
Metsuri tiesi kertoa, että puut haetaan jo tänään, joten on vielä pienen pieni mahdollisuus, että kätköpurkki löytyisi.
Tämä on ensimmäinen menetys geokätkentätaipaleellamme. Harmittaa, että tuhon omaksi päätyi vielä sellainen purkki, jonka tekemiseen tarvittiin vähän tavallista enemmän aikaa ja vaivaa.
Ilkan joululahja viuhuu ilmassa
Ilkka olisi tänään halunnut ostaa ilotulitteita, mutta sain hänet järkiinsä. Isoimmatkin pommit ovat ihan surkeita kissan pieruja, joten rahan haaskausta koko ilotulitehomma.
Sen sijaan Ilkka marssi alennusmyynteihin ja osti itselleen myöhästyneeksi joululahjaksi kahvakuulan. Nyt ilmassa viuhuu iso murikka, joka kelpaa ovenpönkäksi, jos ei muuhun. Kesällä sitä voi käyttää verkonpainona.
Olihan tuo ihan tehokasta kuntoilua, mutta pelottaa, että kuula kirpoaa kädestä ja singahtaa kohti telkkaria. Onneksi nyt joulun aikaan ollaan katsottu niin paljon telsua, että voidaan jäädä telkuttomalle tammikuulle, jos oikein huonosti käy. Viinikaappi on jo matkalla huoltoon…
Oltiin viime viikonloppuna Nurmeksessa kelkkailemassa. Majoituimme Matkailu- ja nuorisokeskus Hyvärilän lomahuoneistoissa. Yleensä koiran kanssa matkustavat majoitetaan johonkin 70-luvun rupumökkiin, mutta tällä kertaa saimme luksushuoneiston. Tilaa oli yli 100 neliötä, vuolukivitakka, hetivalmis kiuas ja seinällä valokuvaaja Reino Turusen taidetta. Hetakin vaikutti varsin tyytyväiseltä koiramatkustajalta, vaikka ei aluksi meinannut uskaltaa kiivetä yläkertaan, ja sen kerran kun kiipesi ylös asti, piti kantaa alas.
Isä kantaa Hetan portaissa.
Kelvotonta patikkoa kiskurihintaan
Pohjois-Karjala tai ainakaan Nurmes ei kuitenkaan ollut kelkkailijan paratiisi. Kaukana siitä. Valittavana oli joko kymmeniä kilometrejä jääreittiä tai saman verran hirveätä patikkoa metsässä. Ja tästä lystistä piti maksaa 20 euroa päivä tai 40 euroa viisi päivää. Kiskurihinta urien laatuun nähden.
Pohjoisessa ajaessa olen jotenkin saanut sellaisen kuvan, että jos kelkkareitti menee jotakin sähkölinjaa pitkin, se on hyvää, tasaista baanaa, mutta Nurmeksessa siitäkin oli tehty mahat ympäri kääntävää patikkoa.
Missään nimessä Nurmesta ei voi suositella kelkkailijalle. Kelkkailijoita ei näkynyt Nurmeksen päässä kuin muutamia yksittäisiä. Ilkka kyseli heiltä reittien kunnosta, mutta kaikki nurmeslaiset tuntuivat jo tietävän, ettei Nurmeksessa ole yhtään hyvää reittiä.
Hyvän baanan perässä harhaan
Ensimmäisenä päivänä ajoimme monta kertaa harhaan. Ensin jäällä eksyimme Kolin reitiltä, ja isä joutui suunnistamaan meidät kartan perusteella perille. Vaikka oli ihan lämmin ilma, 50 kilometriä jäätä pitkin ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta. Vielä kun Kolille ei päässyt kelkalla, päätimme lähteä jään yli Lieksan puolelle ja ajella metsäreittiä pitkin takaisin Nurmekseen.
Lieksan reitti löytyi hyvin, ja ensimmäiset vastaantulijat sanoivat, että kymmenen kilometrin patikkoreitin päässä odottaa hyvä reitti. Siitä innostuneena jaksoimme pomppia patilta toiselle.
Edessä aukeava reitti täytti odotukset jopa niin hyvin, että innoissamme jatkoimme tasaista reittiä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä tiukasti vasemmalle patikkopätkälle. Isä ihmetteli ääneen vasta Uimaharjun tehtaan luona, että noinkohan olemme oikealla reitillä. Uimaharjun Teboilin myyjä kielsi meitä lähtemästä takaisin jäälle, joten päätimme ajella takaisin ja etsiä sen kadonneen risteyksen.
Lynx myytävänä
Oikea reitti löytyi, ja taas meillä oli edessä patikkopomppimista. Parin kilometrin päässä isä ja Ilkka löysivät ummessa olevan metsäautotien, jota pitkin voisimme oikaista. Isä lähti ensin Shiftillä loivaan ylämäkeen ja minä otin oikein vauhtia ja pinkaisin Lynxillä perässä.
Eihän se mihinkään umpisessa päässyt. Siihen tökkäsi puoliväliin ylämäkeä ja jyräytti kiinni paksuun kinokseen. Koitin ensin ottaa Ilkkaan yhteyttä kypäräpuhelimella, ettei tulisi ollenkaan perässä, ja kun yhteyttä ei saanut, yritin viittoilla, että ajaisi ohi.
Ilkka pysähtyi auttamaan minua. Oli vähän kiukkuinen, ja minä vielä vähän enemmän. En voinut sille mitään. Yritin tulla niin lujaa kuin pääsin isän polkemaa reittiä, mutta niin vain loppui Lynxistä teho. Kohta puoliin isä soitteli ja kyseli, jäätiinkö kiinni. Ajoi sitten Shiftillä takaisin ja tuli apuun.
Ilkka ja isä saivat tehdä kovasti töitä ennen kuin Lynx liikahti. Sittenkin päätettiin, että lähtään takaisin ja ajellaan vaikka teitä pitkin Lieksaan. Saatiin kaivaa Lynxiä vielä toisenkin kerran samasta kinoksesta ennen kuin pääsin mäen alas. Ajoin siinä palatessani jopa Ilkan kelkan suksen päältä, kun en umpisessa saanut käännettyä kelkkaa riittävän jyrkästi, ja Ilkan sukset olivat niin ottavassa kulmassa. Ei tullut onneksi mitään.
Ja taas kaivetaan Lynxiä kinoksesta. Lynxissä on kaksi hevosta: isä ja tyttö.
Ilkka vetäisi Pollensa käyntiin ja kävi kääntymässä mäen päällä. Ihan pöljää, että minä jäin kiinni, mutta ei muut.
Teitä pitkin jäälle ja huoltsikan kautta kotiin
Ajettiin pitkät matkat taas teitä pitkin. Pahoitteluni siitä, mutta reitti oli kerta kaikkiaan niin surkeassa kunnossa, ettei siellä kotimaisella ilveksellä päässyt kulkemaan. Jäin vielä kolmannenkin kerran kiinni ennen kuin päästiin onnellisesti takaisin Nurmes-Koli -jääreitille, ja ihan lähelle Nurmesta – kiitos isän suunnistustaitojen, vaikka satoi räntää ja näkyvyys oli tosi surkea.
Sitten isältä loppui bensa. Oli kuulemma ajellut minulle reittiä umpisessa kaasu pohjassa, mutta Shift oli kulkenut vain viittäkymppiä. Oli varmaan imaissut bensaa ihan mukavasti. Ei meillä onneksi ollut kuin kymmenen viisitoista kilometriä Nurmekseen. Isä hyppäsi Lynxin puikkoihin ja minä kyytiin, koska Ilkankin kelkasta alkoi menovesi loppua.
Ilkka hurautti suoraan tankille, ja me haettiin isän kanssa bensakanisteri mökiltä. Palattiin takaisin ja tankattiin Polaris, ja palattiin takaisin. Täytyy sanoa, että hetivalmiilla kiukaalla on etunsa silloin, kun on ajanut yhteensä 300 kilometriä kelkalla ja niistä 120 jäällä.
Surkeuksien surkeus
Sunnuntaina oli isän syntymäpäivä. Päätimme lähteä Kuohattijärvelle suuntautuvalle reitille, koska sitä hoidettiin kartan mukaan useampaan kertaan kaudessa. Paskat, sanon minä. Ajettiin reittiä parikymmentä kilometriä ja käännyttiin takaisin. Lynxi jäi taas kiinni, mutta nyt se oli minun vikani. Sillä ei kestä yhtään pudottaa vauhtia kurviin, jos ajaa umpisessa. Muuten se kaivautuu takapuolesta kiinni ja korskahtaa pystyyn kuin vauhtihirmu hevonen.
Taasko se suttaa paikallaan? Minä istun jo kinoksessa itkemässä.
Oli hassun näköistä, kun isä työnsi ja lopulta kaatui, ja Ilkka roikkui mahallaan Lynxin vierellä, kun ei uskaltanut löysätä kaasusta, ettei taas joutuisi kaivamaan kelkkaa kinoksesta. Minulla sen sijaan tuli itku ja kiukku. Uhkasin jättää kelkkailun kokonaan, kun en ikinä mitään oppisi. Kai se oli uhkaus vain minua itseäni kohtaan ja muille erittäin varteenotettava lupaus. Ajoin kuitenkin kotiin. Päivän saldona noin 50 kilometriä.
Suunnattiin loppupäiväksi autolla Kolille syömään. Komeat maisemat olivat peittyneet sumuun, mutta näköalahissi oli hauska.
Palo-ojat näköalahississä.
Tahkolle rallipätkää
Kelkkamiestä ja -naista ei pari huonoa kelkkailukokemusta säikäytä. Niinpä tankattiin taas maanantaina kelkat ja suunnattiin nenät kohti Tahkoa. Taas edettiin 30 kilometriä patikkoa. Isä kokeili välillä Lynxin umpisen ominaisuuksia, ja totesi, että tehoa ei ole, mutta tasaisella kaasulla silläkin pääsee kulkemaan umpihangessa.
Ylä-Luostan kaupalla oli pakko pysähtyä ostamaan juomista. Patikkourheilu on aika kovaa hommaa toimistotyöläiselle. Kaupan myyjä sanoi, että Ylä-Luostalta Kiparille on hyvää reittiä, eikä hän olisi voinut olla enemmän oikeassa. Hurautimme Kiparille alta aikayksikön, vaikka alkoi sataa räntää niin, että lasit muurautuivat umpeen. Hirmuista rallipätkää oli kiva lasketella.
Kiparin jälkeen reitti normalisoitui, muttei siitä ihan nurmeslaista patikko sentään tullut. Näkyvyys heikkeni entisestään, ja vaatteista alkoi mennä vesi läpi. Päkätin matkalla Ilkalle ja isälle, etteivät ajaisi niin lujaa. Sain tulla Lynxillä niin lujaa kuin ikinä koneesta irti sain, ja siitä huolimatta näköyhteys katkesi monta kertaa. Olisin varmaan kääntynyt välillä harhaan, jos herrat eivät olisi pysähtyneet odottelemaan.
Tahkolle ei sitten koskaan mennä ainakaan Sokos-hotelliin. Kävimme siellä syömässä, ja kysyin, löytyisikö hotellista kuivauskaappia, jossa voisimme kuivata ruokailun ajan tamineitamme. Eivät antaneet yhtään hotellihuonetta käyttöömme. Olisimme tarvinneet vain ja ainoastaan kuivauskaapin, ei huonetta eikä mitään muuta. Hotellin työntekijät olisivat voineet vaikka viedä meidän tumput kuivauskaappiin, jos olisivat pelänneet meidän sotkevan märillä kengillä huoneen lattioita.
Naisten vessassa oli onneksi patteri, jossa saimme hiukan kuivattua hanskoja. Paluumatka oli sitten koko matkan räntäsadetta. Ylä-Luostalle päästiin nopeasti, mutta siitä eteenpäin olikin taas patikkoa. Alkoi jo tympäistä koko homma. Aina välillä roiskautin hanskoista vettä tantereeseen ja pyyhkäisin laseista lumia, sillä seurauksella, että kelkka meinasi karata käsistä patikkoisessa maastossa. Isä kurautti jopa reitin sivuun ojaan, kun ei nähnyt mitään.
Onneksi päästiin perille ihmisten ajoissa, ja taas hetivalmiista kiukaasta oli apua lämmittelyyn. Vesitiivis GoPro Hero -kypäräkamerakin oli huurtunut niin, ettei videoista tullut muuta kuin sumuista suhrua. Enpä taida suositella GoProta kelkkailijoille. Patterit eivät kestä kylmää kyytiä ja vesitiiviyskin on niin ja näin. Lisään tähän melkeinpä ainokaisen säädyllisen videon, jonka GoPro suostui ottamaan ennen simahdustaan, heti kun saan sen YouTubeen. Siitä näkyy muiden kuvien ottajan eli Ilkan menoa ensin läheltä ja sitten kaukaa, kun nainen Lynxin sarvissa jää kuin täi tervaan.
Lyhyestä virsi kaunis: Nurmekseen ei kannata mennä kelkkailemaan, mutta Hyvärilään voisi hyvinkin majoittua. Polariksella pääsee umpista, Lynxillä jää kinokseen. Polaris kulkee rivakasti, Lynxiä joutuu odottelemaan. Kuka ostaisi naisen käytössä olleen Lynxin halvalla?
Meillä täällä Savonlinnassa on tällä viikolla oikein lehteenkin asti päässyt parturi Tanen parturi-kampaamo. Tanen parturi-kampaamo on takavuosina mainostanut ”joka 10. kerta ilmaiseksi” ilman aikarajoitusta. Ilkka on kiltisti käynyt silloin tällöin leikkauttamassa tukkaansa Tanella hintaan 23 euroa, vaikka se muualla maksaisi paljon vähemmän.
Kymmenes kerta tuli vastikään täyteen ja Ilkka siitä innoissaan, että halvaksi tulee. Maksoi tasan saman kuin ennenkin, 23 euroa, mutta käteen lykättiin ”ilmainen tuote”. Muuten hyvä, mutta tämä ilmaistuote oli pikkuruinen matkashampoo värjätylle tukalle. Eihän Ilkan tukka edes ole värjätty! Noita tuollaisia purtiloita saa joka paikasta ilmaiseksi ilman, että täytyy maksaa ylihintaa kymmenen kertaa parturista. Nyt Tanella tosin annetaan tuotelahja joka viidennestä kerrasta.
Tyhmästä päästä kärsii koko tukka
Ilkan episodista olisi pitänyt oppia jotain, mutta kun pää on puusta, oppi ei kerralla puuhun poraudu. Niinpä tässä ennen kelkkalomaa Nurmeksessa päätin mennä leikkauttamaan pahannäköiseksi menneen kuontaloni edustuskelpoiseksi. Viime kerralla kävin Barakissa ja olin vähän pettynyt leikkaukseen. Siksi päätin mennä Tanelle, koska sinne pääsee kuulemani mukaan nopeasti.
Niin pääsi. Heti samana päivänä istuin tuolissa. Tyttö katseli tukkaani ja totesi, ettei päässä ole paljon väriä, mutta että värinpoisto pitäisi kuitenkin tehdä ennen värjäystä. Värinpoistotököttiä tuli alkuun liian vähän ja niin tuli lopulta oikeaa väriäkin. Värinvalinnassa Barak oli kyllä ihan eri tasoa kuin Tane. Itse piti päättää ja mistä tällainen maalaistyttö mitään osaisi päättää?
Siinä vaiheessa alkoi vähän epäilyttää, kun tyttö laittoi paksuja vaaleita raitoja eteen. Tuntui, että saattaapa tulla vähän teinitukka, mutta olkoon menneeksi. Väristä tuli lopulta ihan siedettävä, mutta leikkauksesta voi olla kahta mieltä.
Tyttö kysyi, onko minulle leikattu aiemmin tasapitkä tukka. On leikattu, joten tyttö hapsi kysymättä mitään pari senttiä latvoista noin viidessä minuutissa ja siinä se. Luotin parturiin ja oletin, että kuivia latvoja ei tosiaan ollut enempää.
Kuivauksen aikana tuntui, että tukka lähtee päästä, kun tyttö sitä niin voimallisesti kampasi. Ainahan se värjäyksen jälkeen on vähän karheaa. Nyt karheutta on jatkunut yli viikon enkä joka päivä edes yritä harjata tukkaa suoraksi.
Pää näyttää ihan tasaväriseltä, mutta tukasta tuli kauheaa hamppua. Ehkä kestäisin hampputukankin, mutta laskussa oli sulattelemista. Minä olisin voinut tuhota tukkani muutamalla eurolla kaupan väripurtilolla, mutta nyt sain maksaa siitä hyvästä 167 euroa. Kuka olisi laittanut tonnin mummonmarkkoja jonoon parturissa? Sillä hetkellä, kun tyttö sanoi hinnan, muistin, miksi en taas ollut käynyt parturissa yli vuoteen. Saa taas odotellakin ainakin sen vuoden verran ennen kuin uskallan mennä uudestaan. Seuraavalla kerralla pitää pyytää tarjous ennen kuin asettaa takapuolensa parturin tuoliin. Tokkopa me Ilkan kanssa ainakaan Tanen tuoleja jatkossa kulutetaan.
Hannoverin reissullamme maaliskuun alussa oli niin kovin heikot nettiyhteydet, että bloggaaminen jäi pahasti retuperälle. Ammatillisempaan blogiini olen joitakin postauksia laittanut, mutta laitetaanpa tähän kuva- ja videokollaasia noloimmista hetkistä.
Messualueen koko ja tarjonnan laajuus sai maalaistytön suun loksahtamaan auki.
Savonlinnan miehet ovat tehneet matkaa jäämerelle moottorikelkoilla nyt kolme pitkää päivää. Ihan helppoa ja suoraviivaista eteneminen ei näköjään ole ollut, ainakin jos katsoo yhteen kelkkaan kiinnitetyn gepsin tallentamaa reittiä itärajan tuntumassa. Jotain voi ehkä päätellä myös Kelkkalehden keskustelufoorumilta, jonne kuskit huoltomiehen voimalla päivittävät kiitettävään tahtiin kuulumisia reitin varrelta.
Ensimmäinen kelkka kuului leikanneen kiinni jo 28 kilometrin kohdalla, ja samasta kelkasta hajosi alkumetreillä myös etupukki. Uutta iskaria on luvassa kolmannen ajopäivän illalla.
Joitakin pikkuongelmia on aiheuttanut lumi ihan kuin Valtion rautateiden uusille Italian ylpeyksille tänä talvena. Lunta on ilmeisesti itärajalla liian paljon tai sitten se on kantavuudeltaan heikohkoa. Vai liekö sitten ihan ilkeyttään lumi kutsunut kelkkoja vuoron perään tutustumaan myös piilottamansa kelkkareitin vierusojiin ja mättäisiin. Onpahan pysyneet kuskit lämpiminä, kun ovat kelkkoja kinoksesta kaivaneet.
Sunnuntaisurffailua kotimaisemissa
Me Ilkan kanssa sujuttelimme eilen kelkoilla täällä kotimaisemissa. Jos noille Jäämeren hurjastelijoille tuli matkaa 229 kilometriä sunnuntaina ja tahkosivat raikkaassa kevätsäässä yli kymmenen tuntia, me päästiin Ilkan kanssa paljon helpommalla. Muutamassa tunnissa kurvailtiin Savonrantaan ja takaisin yhteensä 180 kilometriä, ja siinä välissä ehdittiin katsella maisemia ja syödä maittava kotiruokalounas Myllykartanossa.
Mukava oli kelkkailla. Reitit olivat huippukunnossa ainakin siihen saakka, kun tultiin Savonrannan entiselle rajalle. Koko loppumatka oli sellaista röykytystä, että välillä sammutin ajopelinkin vahingossa, kun röykyssä ote kirposi ja tämä neiti mätkähti mahalleen sammutusnappulan päälle.
Itä-Savon moottorikelkkailijoiden ura oli ihan toista maata. Lapin leveää baanaa, sopivasti ylä- ja alamäkiä, tiukkoja mutkia ja mukavia pikkuhyppyreitä, mutta ei mitään liian tukalaa syheröä metsän siimeksessä.
Matkailumarkkinointi meinasi viedä metsään
Kerran meinasin hurauttaa pitkäksi, kun aloin miettiä, miten eteläsavolaista kelkkamatkailua pitäisi markkinoida. Täällä olisi hienot puitteet. On sopivasti huoltoasemia ja ruokapaikkoja, ja siinä välissä hyvää baanaa.
Savonlinnan puolella on huonosti yöpaikkoja ainakin, jos haluaa nukkua kelkkansa vieressä, ja miksi ei haluaisi. Kerimaassa onkin sitten loistavat puitteet sekä kuskille että kelkalle. Jos illan mittaan on vielä draivia, Kerimaasta löytyy myös rata, jossa voi käydä purkamassa viimeiset energiat ennen yöunia.
Saalis
Minä löysin kelkkareitin varrelta hienon saaliin! Ilkka luuli sitä hatuksi, vaikka sehän oli matkustajan kahvantuppi tai mikä lie muhvi! Omansa saa periä tuntomerkkejä vastaan. Muuten teen siitä Ilkalle vappuhatun.
