Päätin eilen illalla, että tulevaksi yöksi on päästävä nukkumaan kullan kainaloon. Niinpä hyppäsin autonrattiin kymmenen jälkeen illalla ja lähdin kaahaamaan Savonlinnaan. Vitostien kameratolppien funktio taitaa olla vain pelottelussa, sillä en huomannut, että mikään niistä olisi ikuistanut naamaani.

Sydän hyppäsi kurkkuun vasta 100 metriä ennen Ilkan kotia. Ihmettelinkin, että mikäs pakettiauto se noin äkkiä tuli kantaan. Vilahti kaiken väriset valot tai ainakin siniset ja yksi punainen. Poliisisetähän siellä halusi nähdä ajokortin ja rekisteriotteen. Pilliinkin puhallutti.

Mikäpä siinä, viisari ei edes värähtänyt ja paperitkin on kunnossa, mutta aina se silti jänskättää. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minut pysäytettiin autonratista. Moottorikelkkareissuilla papereita on kyselty moneen kertaan ja samalle viikonlopullekin on mahtunut useampi puhallutus.

En tee aina fiksuja ratkaisuja, mutta kun Savonlinna lähestyi, tiesin, että myöhäinen ilta-ajelu oli yksi fiksuimmista teoista, joita olen vähään aikaan tehnyt. Oli mukava nähdä hymyilevät kasvot ja päästä toisen syliin.

Ilkka puhui jälleen kerran viisaita sanoja. Tärkeintä minulle oli kuitenkin läheisyys. Ihan sama minulle, vaikka olisimme olleet hiljaa, kunhan olisin saanut olla Ilkan lähellä.

Yöuni jäi lyhyen laiseksi, mutta sain kuitenkin jonkinlaisen rauhan sieluuni. Aamulla tosin Heidi soitti lukuseminaariabstraktista ja työtaakka ennen Uuden-Seelannin reissua lisääntyi vielä vähän. Miten minun voikin olla niin hankala sanoa ei?

Mun on jossakin vaiheessa ihan pakko miettiä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Jos väikkäri on se, mitä nyt haluan kaikkein eniten niin siihen on sitten panostettava täysillä. Ei riitä, että teen sitä ”sitten kun”. Tutkimus ei syrjäytä sosiaalista elämää, vaikka mielestäni se ei ole vain työtä. Tutkimus on elämäntapa tai ainakin elämänvalinta. Sitä ei voi tehdä kahdeksasta neljään eikä sitä voi kokonaan unohtaa viikonlopuksi. Se on ainakin minulle yksi osa Outia, ota tai jätä, mutta ei ole tätä samaa Outia ilman tutkimusta. Siksi kai tunnenkin olevani nyt vähän rikki – osa minusta puuttuu tai ainakin tutkimusosio uinuu ruususen unta. Se, mikä tutkimuksen on nyt korvannut, ei tuo minulle samaa mielihyvää, ja siksi kai olen välillä kiukkuinen, välillä masentunut, välillä poissaoleva, mutten lainkaan oma itseni.

Nyt joku Maria puhuu telkkarissa jossakin keskusteluohjelmassa tutkimustyön ja perheen vaatimusten yhteensovittamisesta. Hän sanoi, että täytyy tehdä töitä tullakseen onnelliseksi, ja että itse täytyy olla ensin onnellinen ennen kuin voi tehdä muita onnelliseksi. Kaikesta surusta ja itkusta huolimatta minusta tuntuu, että olen onnellinen. Ehkä se tosiaan riittää.

Hymyile maailma, täältä tullaan!