Kuukausi: marraskuu 2007

Isä soitti. Awa on purrut Elliä niskaan ja haava on niin tulehtunut, että Ellin on parempi mennä. Huomenna aamuyhdeksältä sydämenlyönnit hidastuvat ja hidastuvat, kunnes loppuvat kokonaan.

Soitin äsken surunvalittelut ystävälleni. Kuinka vaikea onkaan kuunnella ystävän hätää ja surua puhelimessa, kun ei voi edes halata. Mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? Lohduttaako tieto siitä, että on ystäviä, joiden kanssa jakaa surun taakkaa? Lohduttaako se, että voi puhua toiselle? Lohduttaako mikään silloin, kun suru on suurin?

Sain tietää asiasta juuri ennen pääaine-esittelyä. Siinä sitten vielä luokan ovella niistin nenää ja yritin koota itseäni. Ystävää kohdannut suru ei ollutkaan minulle niin helppo asia kuin olin luullut. Itkin töissä ja kun äsken soitin hänelle, itkin puhelun jälkeen ihan hillittömästi. Hän kehotti minua kertomaan omalle isälleni, kuinka rakas ja tärkeä tämä on minulle, kun koskaan ei tiedä, milloin viimeisen kerran rakkaimpansa tapaa.

Kaikkein kamalinta tässä on se, että olin viikon myöhässä. Ystäväni luuli minun saaneen tiedon laitoksen kautta, kun asiasta oli kuulemma laitoksella puhuttu. Pienet ovat piirit, kun vain yksi niistä, joiden kanssa itse tänään puhuin, oli kuullut koko jutusta.

Tämä helvetillinen kiire on jo nyt saanut aikaan sen, että laiminlyön ystäviäni. Olenhan minä vähän ihmetellyt, miksi hänen työhuoneensa on jatkuvasti pimeänä, mutta niinhän on omanikin. Minä tyhmä ja kylmä imbesilli en älynnyt edes tekstarilla ihmetellä, missä nainen luuraa. Toinen on kohdannut syvän surun, ja minä en osaa edes lohtua antaa.

Luulin olevani tänään tehokas, kun kävin vielä kertaalleen MAR-työt läpi ja kommentoin jo Ninan lukuseminaariabstraktia, mutta kellohan on kohta yksi! Lojun edelleen pyjama päällä sängyssä. Pyykit on pesemättä, kämppä siivoamatta enkä ole edes aloittanut lääkeliiketoiminnan harjoitustyön tekemistä.

Pitää kuitenkin olla positiivisella mielellä. Aikataulutin MAR-arvioinnit ja Ninan kommentit vasta maanantaille ja nyt ne on molemmat tehty. HTM-tenttien arviointi tosin jää maanantaille, vaikka olin aikonut hoitaa ne pois alta jo eilen. Lääkeliiketoiminnan työn olinkin suunnitellut tälle päivää.

Tuleekohan elämä aina olemaan näin ennakkoon suunniteltua ja aikataulutettua? On aika tylyä herätä sunnuntaiaamuna siihen, että muistaa kaikki ne työt, mitkä on sunnuntaille suunnitellut. Milloin aikuiset ihmiset oikeasti rentoutuvat vai pitääkö sekin suunnitella etukäteen? Pitäisikö minunkin laittaa 30boxiin jollekin päivälle merkintä, että tänään nukun pitkään enkä tee mitään?

Kuten joskus kirjoitin, minulle on elämää ennen Uuden-Seelannin matkaa ja elämää sen jälkeen, mutta elämällä tarkoitan tietenkin vain työelämää. Ja voi kun minä odotan sitä ei-työelämää siinä välissä! Uuden-Seelannin päiville kirjoitan paksuin kirjaimin ainoaksi tehtäväksi pitää hauskaa ja nauttia. Siinä sivussa menee kyllä yksi konferenssi. 😉