Kirjan jälkeen

Vuosi: 2008

  • Ö’änhajuinen päivä

    Laitoshommat työllistivät tänään ja työllistävät vielä vähän aikaa. Aamun tentissä oli kamala härdelli, kun luentosalin ovet olivat lukossa ja vain yhdellä vahtimestarilla oli siihen avain. Tämä kyseinen vaksi rullaili tietenkin ihan jossakin muualla. Pääsimme saliin vasta kymmentä vaille ja tietenkin tänään oli hurjan suuri tentti. Aloittamaan päästiin vasta vartin yli kahdeksan. Jos olisin tämän tiennyt, olisin voinut nukkua vielä parikymmentä minuuttia pidempään.

    Tein tänään hyvän työn ja menin laitoskokoukseen. Minua ei olekaan näkynyt siellä puoleen vuoteen. En ole menettänyt mitään. Samaa kuivaa huttua kuin ennenkin. Tieto ei kulje johdolta työntekijöille edes laitoskokouksissa. Kehityskeskustelupaperista saimme lukea uuden työntekijän nimen. Joku nainen oli valittu taloushallinnon ja rahoituksen lehtorin viransijaiseksi. Se on sellainen 50-prosenttinen kaksivuotinen lehtoraatti, johon haluttiin työelämässä kokenut ja verkostoitunut henkilö. Saa nähdä, millainen saatiin.

    Samanlainen työelämän konkari haluttiin myös innovatiivisen yritystoiminnan lehtoriksi, mutta sen osalta virantäyttö on vielä auki. Se selviää kuulemma parin, kolmen viikon sisällä. Pesti alkoi jo viime viikolla, joten uskomattoman myöhään venyy tämäkin.

    Iltapäivän pyörittelin sitten rästihommia ja yritin saada jotain järkeä myös työhuoneessani lojuviin papereihin. Ajattelin töissä, että kipaisen kahvilla ja sitten kiiruhdan kaupan kautta kotiin korjailemaan tenttejä. Joo-o. Kiiruhdin kotiin, mutta tentit lojuvat tuossa edelleen, vaikka koko ajan olen jotain puuhastellut. En edes takkia ehtinyt riisua, kun olin jo mattopyykillä.

    Ovella koiran haju oli niin voimakas, että osasin epäillä jotain, ja siinähän se lötjötti matolla. Hirveä hajupesä. Ei muuta kun kakka pussiin, matto pesuhuoneeseen, rutkasti pesuainetta ja suihkuttelua. Sitten parvekkeen ovi selälleen, koira naruun ja kakkipussi pihan roskiin. Palatessa sitten hajuvesien suhuuttelua. Olen tähän ikään mennessä ehtinyt siivota eräänkin koirankakan, mutta en yhtään aikuisen koiran jätöstä yksiöstä. Yhtä kokemusta rikkaampi, mutta yksi tätä laatua riittää.

    Mutta nyt pitää aloittaa tenttien korjaaminen. Ei onneksi ole kuin 35 tenttiä.

  • Kaasukäsi kovilla

    Kävin katsomassa Vaalan vene- ja moottorikerhon enduro sprint -kisoja Rokualla. Kelkkakisoihin piti tietenkin ajaa kelkalla. Viime yönä tuiskutti mukavasti lunta ja sitä tuli koko päivän lisää. Kelkkakelit alkavat pikku hiljaa parantua, mutta vielä nyt ajelu on melkoista pujottelua kivien ja kantojen välissä.

    Kaikki ojat olivat Utajärvi-Rokua -välillä sulia. Polaris osaa sukeltaa ihan hyvin. Kerran oja hyppäsi eteen niin nopsasti, että lähestymislaskelmat menivät pikkuisen sekaisin ja vastaranta pääsi tökkäämään niin, että käsi lipesi kaasulta. Itse tuiskahdin etunojaan ja kaasukäden ranne jäi minun ja ohjaustangon väliin. Ranne vääntyi vähän, mutta parin kirosanan ja taivuttelun jälkeen pääsin jatkamaan matkaa Rokualle.

    Rokuan herkkä maasto oli koetuksella, kun kelkkailijat kaahasivat hiekkakankaalla. Joonas oli kisojen ympäristöpäällikkö, muttei aikonut puuttua moiseen kruisailuun. Suositteli vain ekobensaa kaikille.

    Oltiin Jukan ja JP:n kanssa katsomassa kisan toista kierrosta Joonaksen passipaikalla yhden hyppyrin vieressä. Taisi sydän tykyttää useammalla kilpailijalla, kun hyppyrin alastuloon kehkeytyi kunnon patti, joka nakkasi kuskit kohti petäjää. Yksi sompaili tiensä takaisin radalle puiden välistä. Yksi meni kohti puuta, mutta viime hetkellä sai koukattua molemmat sukset oikealle puolelle ja puu osui vain kylkeen niin, että matka jatkui kohti radan toista laitaa. Sinne se matka sitten päättyikin. Kelkka hyytyi siihen ja kuski nakkeli kypärää kinokseen.

    JP tuumasi, että meidän pitänee vaihtaa katselupaikkaa tai muuten joudutaan elvytyspuuhiin. Tiedä sitten, mihin miehet menivät, mutta minä lähdin ajelemaan kotiin. Mukava oli ajella, kun lunta oli tullut koko ajan lisää.

    Vähän sattuu ranteeseen. Sormet ovat jäykät ja laukkua pitää kantaa vasemmalla kädellä. Eipä tässä muuten mitään, mutta tekstiviestien ja näköjään myös tietokoneen näpyttely on melkoisen hidasta. Tiistaiksi on pakko vetreytyä, kun on taas KJH:n peli. Alkaa olla pakkovoiton paikka, jos meinataan päästä pudotuspeleihin.

    Tästä blogista on tullut sairauskertomus…

  • Gorbatsoville sukua

    Kävin perjantaina pelaamassa laitoksen sählyvuorolla ja sain mailasta päähän. Nyt otsaa koristaa gorbamainen punainen läiskä. Yllättävän vähällä selvisin, vaikka lyöjänä oli melko kovaa pelaava mies. Eipä tainnut mieheltä edes anteeksipyyntöä herua, vaikka joukkuetoverinsa kovasti pahoittelivat hänen puolestaan.

    Pelissä sattuu ja tapahtuu. Ei pienille kolhuille voi mitään. Viime tiistaina sain ensin sählypelissä kyynärpäästä nenään, sitten viikonloppuna squashpallon silmien väliin, perjantaina mailanlavan otsaan ja tänään elämältä turpaan. Niin se vaan menee.

    Olin ihan innoissani, kun pääsin eilen ja tänään ajelemaan ensimmäiset kilometrit uudella kelkalla. Kiihtyy pirulainen ärhäkästi, vaikkei kaasutteluun vielä löytynyt kunnollista baanaa. Valkeisella vesi lensi, kun siellä vähän pyörittelin. On täällä lunta, mutta se on niin märkää, ettei oikein tule ajofiilistä. Paikka paikoin on sitten taas niin liukasta, ettei matto pidä. Kunpa talvi jo tulisi.

  • Ähinää ja ähellystä

    Muistin taas, miksi inhoan ryhmävoikkaa. Kauheaa häsellystä. Sama suomeksi: Kävin kuntosalicircuitissa elämäni ensimmäistä kertaa ähisemässä ja paljon oli muitakin ähisijöitä. Ihan kivaa, mutta tosiaan harmitti se kamala kiire. Kukaan ei opastanut mitään, paitsi se ystävällinen naisihminen, jonka kanssa kiersin parina härveleitä. Eihän tällainen sohvaperuna mitään ymmärrä, jos liikkeen nimi on takatörö tai läpypunnerrus!

    Sitä paitsi tunsin itseni idiootiksi jo ensimmäisen parin minuutin jälkeen, kun ei jalat toimi eri tahtiin kuin kädet. Jos jaloilla marssii paikallaan niin miten ihmeessä saisi samaan tahtiin kädet sohimaan nyrkkeilylyöntejä ilmaan? Ei mitenkään. Nauratti ja hävetti.

    Mutta hiki tuli ja se on positiivista.

  • Väsymykselle stoppi

    Eilinen lääkärikäynti oli varsin valaiseva. Päällä on krooninen nielutulehdus ja antibiootit auttavat vain aika ajoin. Edessä on siis nielurisaleikkaus. Kroonista tulehdusta on esitetty aiemminkin syyksi kurkkukipuun ja nyt lääkäri työnsi koko työkalusettinsä kitusiini ja niinhän siellä oli risat valkoisten proppujen, tai mitä nyt olivatkaan, peitossa.

    Ei kuulemma ole ihme, ettei oikein jaksa urheilla. Elimistö käy jatkuvaa taistelua tulehdusta vastaan. Jo toukokuun puolimaratonin jälkeen olin väsynyt ja silloinkin minut määrättiin viikoksi juoksukieltoon. Antibiooteilla hoidettiin kurkku siihen kuntoon, että pääsin taas harjoittelemaan. Maratoniin asti jaksoin sinnitellä, mutta sen jälkeen urheilu on ollut yhtä alamäkeä. Ei jaksa, ei huvita ja väsyttää vaan.

    Ilmoitin jo vakuutustiedot lääkärikeskukseen ja nyt odottelen leikkausaikaa. Toivottavasti saan sen mahdollisimman pian. Harmittaa vietävästi, ettei jaksa nauttia täysillä tästä elämänvaiheesta, jota nyt vietän. Ollaan Ilkan kanssa paljon yhdessä ilman virallisen yhteisasumisen paineita ja minulla on aikaa tehdä väikkäriä niin paljon kuin haluan. Tästähän minä haaveilin: Vapaudesta tutkia ja urheilla ja illaksi käpertyä oman kullan kainaloon. Inhottaa itseäkin, että kun toinen tulee väsyneenä kotiin, kotona odottaa vielä väsyneempi tyyppi, jonka päätä särkee ja silmät ovat lurpallaan.

    ***

    Käytiin taas eilen pelaamassa kössiä. Ilkka on kyllä kärsivällisin ope ikinä! Minä huiskin huteja ja täpäriä osumia ja pallo pomppii sinne tänne. Ilkka saa liikuntaa siinä, kun minun lyöntini ovat täysin arvaamattomia ja minä saan kiukunhallintakoulutusta, kun on pakko yrittää nieleskellä oma turhautumisensa. Joskus osun palloon vahingossa hyvin ja saan sen lentämään sinne, minne haluan.

    Kaikkein vaikein on syöttö. Miten ihmeessä se pitäisi suorittaa? Teen kaikki mahdolliset virheet: liian lyhyt, liian leveä, liian korkea ja liian matala. Ehkä yksi viidestä lähtee oikein.

    Mutta on se kyllä tosi hauska laji! Kun saisi perusasiat kuntoon, voisi oikeasti pelata. Minua harmittaa se, etten itse osaa ja se, että Ilkka joutuu pelaamaan niin surkeasti omaan tasoonsa nähden minun kanssani. Sitten onkin jo tuplaharmistus ja kaikki menee takuulla mönkään.

    Ja silti se on kivaa. Tykkäisin, jos osaisin ja tykkään kuitenkin. Vielä kun pääsisi muutaman kerran harjoittelemaan niin ehkä sitten…