Kategoria: Sporttinurkka

  • Mix & Shake -proteiinibaari

    Edelleen CrossFitista innostuneena olen tutustunut myös palautusjuomien maailmaan. Ongelma vain on siinä, että makuvaihtoehdot ovat melko niukat tällaiselle suklaata vieroksuvalle rosvittaajalle. Siinä kun tilaat neljä kiloa karmean makuista esanssiprotskua, alkaa makunystyröitä vähän kyykyttää.

    Tuli mieleen irtokarkkikaupan ohi kävellessä, että miksi proteiinijauhevalmistajat eivät toisi joskus tuotteitaan esille suoraan urheilijoiden joukkoon kuntosalille. Kuopion CrossFittaajillekin varmasti kelpaisi, jos esimerkiksi viikon ajan olisi salilla maisteltavana erimakuisia ja koostumukseltaan erilaisia protskuja.

    Urheilijan karkkikauppa

    Tällainen proteiinibaari olisi ihan helppo toteuttaa, koska suomalaisethan ovat tottuneita irtokarkkikaupan asiakkaita. Isot purkit ja kauhat vaan tarjolle ja jauhot omaan purkkiin. Vettä kraanasta päälle ja sheikkaus.

    Minä ainakin uskaltaisin kokeilla jotain eksoottisempaa makua, jos sitä ei tarvitsisi ostaa suoraan neljää kiloa tai edes kiloa. Isot purkitkin ärsyttävät kotona, jos jauhe jää makunsa takia käyttämättä eikä sitä oikein roskiinkaan raski heittää.

    Maha kestää tai sitten ei

    Protskubaarissa voisi testata myös erilaisia koostumuksia. Toisen mahalle ei kerta kaikkiaan käy halvin tuote, mutta joku toinen on ehkä turhaan ostanut kallista proteiinia vatsanpurujen pelossa.

    Ehkä viikossa ei ehdi saada kokemuksia eri proteiinijauheiden vaikutuksesta treeniin, mutta mikä estäisi tekemästä proteiinibaarista pysyvää ratkaisua salille. Moni maksaisi kauhallisesta jauhoa 50 senttiä tai jopa euron, ja siihen hintaan valmistaja varmasti saisi omansa takaisin. Tai mikä estäisi kuntosalia tarjoamasta tällaista palvelua asiakkailleen.

    Tästäpä vinkkiä Fastille, Fitnestukulle, Mass.fille ja mitä näitä nyt on.

  • Must’ on tullu, urheiluhullu

    Punttisalin hämärään toisten lähdettyä jään ja huokaan.

    Kuinka kummia ajatuksia päähäni tuokaan

    tuo toiveeni ainoa, että olla saan

    nuorempi ja laihempi ja lihaksikkaampi

    Vaikken sitä julkista, katson lätkää ja harrastan CrossFittiä!

    Mukaillen Eppu Normaali – Urheiluhullu

    Totta se on. Yritin yllyttää Ilkkaa CrossFitin on-ramp -kurssille, mutta päädyinkin sinne itse. Kai sitä on vähän hullu, kun lähtee sillä tavalla yllättäen rehkimään. Vastahan tässä reipas vuosi takaperin pyöräytin pojan maailmaan.

    Noh, muut äitit ovat jo kuntoutuneet ja palanneet entisen vaatevaraston äärelle, mutta minä se vaan olen tähän saakka porskuttanut Ilkan verkkareissa tai äitiysvaatteissa. Paino on jopa noussut sitten viime syksyn, kun Onni oli kolmen kuukauden ikäinen.

    Jotenkin sitä vielä haluaa taistella sitä totuutta vastaan, että läski olisi ikuista, vaikka kaikki hyvät yritykset kuntoilusta ovat kaatuneet aikataulupulaan. Keväällä kävin pari kertaa sählyssä, mutta sitten lähdettiinkin Espanjaan, ja kuntoilut loppuivat siihen. Sitten äiti osti vasta 35-vuotiaalle lapselleen kunnon lenkkarit, ja niillä tallasin pari viikkoa lenkkipolkuja, kunnes lähdettiin Vesannolle ja taas jäivät lenkit sikseen. Nyt yritän kolmatta nousua, ja tällä kertaa pitää hakea apua 150 euron kuukausimaksusta. Jos ei tuohon rahaan ala jotakin tapahtua motivaatiolle niin olkooon sitten läskit taakkana lopun ikää – joka tosin ei ehkä ole niin pitkä ajanjakso ottaen huomioon, että läski on löytänyt tiensä myös verisuonten seinämiin ja sisäelinten ympärille.

    Ehkei nyt vielä voi puhua ihan CrossFitin harrastamisesta, kun yhtäkään varsinaista harjoituskertaa ei ole ollut on rampin jälkeen. Mutta iso askel on jo otettu, sillä tänään harmitti vietävästi, kun illan WOD-tunti olikin jo täynnä eikä päässyt tositoimiin. Melkein siis olen jo ihailtu ja vihattu CrossFittaaja uusissa Roguen kamoissani (joita en ole ostanut).

    Eka metcon otti luulot pois

    Vielä pitää sananen kirjoittaa ensimmäisestä on rampin tunnista ja erityisesti ensimmäisestä harjoituksesta, metconista. Siinä rimpuiltiin viisi kertaa rengassoutua, kymmenen punnerrusta ja 15 kyykkyä ja niitä peräjälkeen kymmenen minuutin ajan niin monta kierrosta kuin ikinä vaan jaksoi. Ilkka toppuutteli kotona lähtiessä, että kannattaa varmaan ottaa aluksi hissukseen, ettei heti saa paikkoja jumiin. Pöljä kun olen, en uskonut.

    Revin itsestäni niin paljon irti, että makasin lopussa mahallani maassa ja vaikka kuinka yritin käsiä käskeä, en noussut enää yhteenkään punnerrukseen. Sain tulokseksi muistaakseni 7 kierrosta ja 11 toistoa. Punnerrukset olivat tiukin paikka, vaikka teinkin ne akkapunnerruksina.

    Seuraavana päivänä olin ihan täydellisessä jumissa. Etureisiin sattui kamalasti, kun yritin kökkiä alakertaan vaipanvaihtoon. Kädetkin huusivat tuskasta ja ainoa paikka, joka oli suurin piirtein kunnossa, olivat pohkeet.

    Jotain kehitystä sitten vissiin kuitenkin vajaassa kolmessa viikossa tapahtui, sillä kun sama metcon toistettiin, sain ihan suht helposti kasaan 11 kierrosta ja vielä muutamia toistoja sen päälle. Punnerruksetkin pitää seuraavalla kerralla tehdä jo reilusti miesmallisina. Ainoa, mikä vähän rasitti tulosta, oli sitkeä flunssa, johon sairastuin kurssin puolivälissä. Enkä tullut edes kovin hirveän kipeäksi!

     

  • Kuusi mertaa rikkaampi

    Ilkka toi minullekin Savonlinnasta vuokravehkeet sukellushommiin, ja nyt on koluttu Vesijärven pohjaa ihan urakalla. Homma toimii päivä päivältä paremmin, mutta kyllä se vielä aika räpiköintiä on.

    Tänään minun piti sitten ilmoittaa, että nyt on pidettävä rokulipäivä. Jalat on niin puhki, etten ole päässyt juoksemaankaan kokonaiseen viikkoon. Räpyläuinti sattuu uidessa nilkkoihin ja seuraavana aamuna takareisiin. Sanoivat minulle jo PK1-kurssin aikaan, että koneessa olisi tehoa vaikka kuinka, mutta räpylään asti se ei välity. En vissiin osaa potkutella oikein tai ainakin korjaillussa jalassa räpylä tuppaa kääntymään potkun aikana sivuttain ja tehohan siitä häviää.

    Rapurosvot

    Tehoja tarvitsisi ainakin mertojen kanssa uimiseen. Löydettiin heti ensimmäisellä sukelluksella kolme mertaa ja niitä löytyy aina vain lisää, kun sukellusalue laajenee. Eilenkin napattii kaksi samalta sukellukselta. Luulisi, ettei pieni muovimerta paljon haittaa uimista, mutta kun eilen halusin kantaa korteni kekoon ja otin Ilkalta toisen merran, vauhti loppui kuin seinään. Vaikka kuinka potkin ja räpistelin, niin en vain päässyt eteenpäin.

    Veden alla pitää näköjään olla tosi nainen ja antaa miehille kantamuksensa. Muuten ehtii loppua pullosta happi ennen kotisatamaa. Jännä sinänsä, että jokaisessa niissä kuudessa löydetyssä merrassa on ollut myös rapuja ja ihan eläviä vieläpä. Ilmeisesti aina uusi tulokas syö edellisen ja siksi kaikki elävät ravut ovat olleetkin tosi isoja. Kaikki ravut on tietenkin päästetty lähellä kotirantaa vapauteen, ja moikattu lähtiessä, että Emilin syntymäpäivän jälkeen nähdään!

    Muuten tähänastinen saalis on ollut heikko. Mertojen lisäksi vain yksi kaljapullo. Toisaalta me ollaan Ilkan kanssa sukellettu varsin varovaisesti: yleensä parinkymmenen minuutin pulahduksia ja kolmen metrin maksimisyvyydessä. Oltaisiinko kahdesti käyty neljässä metrissä?

    Vesilelu

    Löytyihän se minullekin sopiva vesilelu. Viime kesänä kokeilin vesisuksia ja sekin oli ihan jees, mutta nyt kiisin veneen perässä uimarenkaalla! Jiihaa, kun oli mukavaa! Siinä olisi Hakkarainenkin ihmetellyt, että minareetinko ne rakensivat Vesannollekin, jos olisi ollut kuulemassa minun kiljahtelujani. Ilkka ja Erkki kokeilivat samaa rengasta, mutta selvästi rengas on tyttöjen juttu.

    Ilkka antaa isälleen kyytiä.

    Blogihiljaisuuden aikana Heta on ehtinyt käymään täällä Vesannolla pariinkin kertaan, ja Hetan lempivesilelu on ehdottomasti frisbee. Heta hakisi sitä vaikka koko päivän, jos vain joku jaksaisi heittää. Pitääkin laittaa jossakin välissä kuvia Hetan leikeistä.

    Savage ja Saab tulille

    Harri on melkoinen kuningas, kun korjasi Savagen valot yhdessä yössä! Haettiin Savage päivähoidosta Kuopiosta maanantaina, ja samalla minulle tuli kesän ensimmäiset kilometrit mittariin. Olen nyt melkein motoristi, kun takana on viitisenkymmentä kilometriä. Etäisyys Kuopiosta mökille on tietenkin vähän pidempi, mutta kun en heti uskaltanut hypätä puikkoihin… Ilkka ajoi soratien ja vähän sen jälkeenkin.

    Ihan hyvinhän tuo sujui ja uskalsin sitten ajaa mökkitien reissun päätteeksi. Siinä meinasin viime vuonna kaatua ja sille tielle Savage-kruisailut viime vuodeltä jäivätkin, kun en uskaltanut yrittää uudestaan. Nyt meni ihan mallikkaasti takajarru kuumana.

    Saab sanoi työsopimuksensa irti ennen juhannusta. Auton arvo viisinkertaistunut, kun siihen tehtiin kytkinremontti. Niin minä ainakin haluan uskoa. Nyt syntisen punainen Saab on entistä ehompi. Silläpä on hyvä pyyhkiä vaikka geokätköilemään.

     

  • Suklaus syvemmälle

    Sukelluskurssi alkoi todenteolla viime viikolla. Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi sukellusvälineitä, ja ilta päättyikin sitten omien välineiden ostoksille.

    Harvinaista kyllä, välineitä sai testata ennen lopullista ostopäätöstä. Minäkin ostin räpylät, maskin ja snorkkelin. Innoissani lähdin niitä heti testaamaan. Kyllä oli epämukavat räpylät. Väkisin yritin survoa jalkaa kumituppeen, mutta jokin harasi vastaan.

    Siinä altaassa ähistessäni joku kurssilainen valaisi, että kannattaa ottaa räpylästä ensin sellainen muovinen tukikehikko pois, ja vasta sitten survoa jalkaa sisään. Olipa noloa!

    Uimakouluun joutaisin

    Muita allasaktiviteetteja ei ollutkaan. Mitä nyt yksi pikkuinen uintitesti. Siinä piti räpiköidä kahdeksan altaanmittaa eli 200 metriä yhtä soittoa eikä koiraa saanut uida! Minä pistelin kroolaten.

    Oon minä huono uimaan! Ilkka ui vierellä ja yritti kannustaa. Pääsinhän minä loppuun asti, mutta joku pikkutyttö tuli jo ihan kintereillä. Olipa taas noloa.

    Suklauskurssi kasvattaa ainakin luonnetta, jos ei muuta, kun jatkuvasti saa nolata itsensä.

  • Laitesukeltamassa uimahallissa

    Tänään kokeilin sellaista juttua, jota en koskaan kuvitellutkaan kokeilevani. Minä osaan uida kunnolla vain koiraa – ovathan kautta aikain ainoat systerini nelijalkaisia karvaturreja – ja ensikosketus räpylöihinkin tuli vasta viime kesänä Vesijärvellä. Tänään kuitenkin uskaltauduin testaamaan laitesukellusta ja varsinainen kurssi käynnistyy ensi viikolla.

    Toivat minulle ensin jotkut neliykköset räpylät. Sanoin, että ovat kyllä sopivat, jos pistän pari villasukkaa väliin. Lopulta ne räpylät menivät Ilkalle ja minä sain lasten mallin.

    Reppu selkään ja mahalleen

    Ensimmäinen haaste oli saada vehkeet niskaan. Kouluttaja ei uskaltanut hipaistakaan ihoon, ja tyytyi kurkistelemaan veden alta, tuleeko remelit oikein. Pelkäsi varmaan, että saa syytteen häirinnästä.

    Aluksi oli tosi outoa hengittää tötterön kautta. Puhkuin ja puhisin kuin Sepe-Susi. Ensiksi otettiin leveä haara-asento ja mätkähdettiin polvilleen altaan pohjaan. Sitten mentiinkin jo mahalleen, eikä altaanpohjaan todellakaan tarvinnut pyrkiä. Siihen suorastaan jysähti, kun kouluttaja otti ilmat pois tasapainoliivistä.

    Kömpelöä räpsyttelyä

    En hoksannut viime kesänä, miten räpylöillä pitäisi potkutella. Räpsyttelin tänään samaan malliin, mutta oudointa oli, että pohja veti väkisellä puoleensa. Aloinkin sitten mennä käsipohjaa, kun en muuta hoksannut. Jaloilla potkuttelin silloin, kun muistin.

    Sukeltamisessa avautuu ihan oma maailmansa. Korvissa suhisee hengityksen ääni, mutta muuten on ihan hiljaista. Muut uivat uimahallissa yli tietämättään, että joku tarkkailee heitä pohjasta. Tuntui kuin aika ja koko maailma olisi pysähtynyt.

    Kaatopaikka neljässä metrissä

    Alkulämmittelyjen jälkeen lähdettiin kokeilemaan sukellusta altaan syvempään päähän. Kouluttaja muistutti, että syvälle mennessä pitää ottaa nenästä kiinni ja puhaltaa korvat auki muutamaan kertaan. Ylöspäin tullessa sitten pitää älytä hengittää, etteivät keuhkot räjähdä. Kuulosti aika pahalta, mutten tosipaikan tullen edes muistanut koko ohjetta, vaan hengittelin ihan itsestään oikein.

    Alaspäin meno tuntui rajulta. Korvat naksahtivat jo parissa metrissä tukkoon. Puhaltelin monta kertaa niitä auki, ja vasta neljässä metrissä sain puristettua ne kunnolla auki. Sen jälkeen ei ollut mitään ongelmaa. Tuntemus oli ehkä noin kymmenen kertaa niin paha kuin lentokoneessa, mutta siihen kuulemma tottuu, eikä tietyn pisteen jälkeen enää välttämättä edes tunnu niin pahalta.

    Syvällä oli vieläkin aavemaisempaa. Hengityksen suhina oli koko äänimaailma, ja vain pohjan hiuspallerot heilahtelivat uimareiden aaltojen mukaan. Uimahallin pohjaan ei pitäisi koskaan kurkistaa. Ihan kuin tukkaa olisi kasvanut altaan pohjasta ylöspäin kaiken muotoisina ja pituisina klimppeinä. Yksi hajonnut tulitikkuaski lillui vastaan ja muutama laastari ihan kuin tanssivat hiljalleen pohjan aalloissa. Enpä arvannut aamulla samassa altaassa, millaisessa saastameressä vesijuoksin.

    Uimamaisterilla homma hallussa

    Ilkka osasi tietenkin heti kaiken. Ei edes noussut pintaan neuvottelemaan ennen kuin sukelsi kouluttajan kanssa syvään päätyyn. Harmittaa, kun joku osaa kaiken heti, ja minä en osaa edes uida. Noh, myönnettäköön, että olin minä aika ylpeä ukostani, kun kouluttaja ihmetteli, eikö tämä tosiaan ollut koskaan aiemmin sukeltanut laitteilla.

    Ilkkahan se minut sinne kurssille houkutteli, mutta yhteen paikkaan hän ei onnistunut minua tänään houkuttelemaan. Nimittäin hyppytorni jäi odottamaan ensi kertaa. Enhän minä olisi millään kehdannut mosauttaa kaiken kansan nähden nenästä tiukasti kiinni pitäen mahalleni altaaseen. Mahalleenhan sitä suomalainen nainen kuitenkin olisi mätkähtänyt. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ehkäpä ne yli-innokkaat ihmisenalut eivät ensi viikolla kyttää, hyppääkö täti vai ei, ja sitten minäkin mosautan.

    Photo by dachalan