Me voitettiin!

Tai siis tultiin toiseksi, mutta voitettiin silti! Tänään oli elämäni ensimmäinen estekilpailu. Pitää aloittaa pienistä, joten mentiin Pilkun kanssa ristikkosarjaan. Koko viikko on pitänyt jännittää ja olin jo varma, etten edes osallistu, kun olo tuntui niin kamalalta.

Ensin jännitin sitä, muistanko radan. Kirsin kanssa menimme tallille niin aikaisin, että ehdimme päntätä radan moneen kertaan vain huomataksemme, ettei se edes ollut meidän ratamme. Meitä ennen ratsastivat juniorit ja meille seniileille, ei vaan senioreille, rataa muutettiin piirun verran haastavammaksi.

Pari vessareissua myöhemmin ja muutaman juniorin suoritukset nähtyäni radan muistaminen ei enää jännittänyt. Jännitys kääntyi itse suoritukseen. Alkoi pelottaa, tippuuko jalustin ja kumarrunko taas liian eteen ja menetän tasapainoni. Kädet tärisivät ja jalat löivät loukkua, kun oma luokka alkoi lähestyä.

Harjoituskierros tarpeeseen

Jo junnujen kisoissa Pilkku käyttäytyi omituisesti. Se heitteli päätään ja kunniakierroksella laittoi päänsä alas ja viiletti holtitonta kiitolaukkaa ympäri kenttää. Hirvitti kiivetä selkäänkään.

Onneksi saatiin ravata ja laukata muutama kierros niin, että sain pikkuisen tuntumaa. Poni oli kuumana ja sinkoilli pienistäkin kolahduksista. Pari harjoitushyppyä tulivat tosi tarpeeseen ja tajusin, että nyt ei auta jännittää.

Jaana ja Kirsi radalla

Jaana ja Hani starttasivat ensimmäisenä radalle. Jaana muisti radan hienosti ja eteni rauhalliseen tahtiin esteeltä toiselle. Sarjaesteelle piti kääntyä melko tiukasti ja Hani päätti olla hyppäämättä. Kieltäytymisen seurauksena Jaana sai virhepisteitä myös enimmäisajan ylittämisestä, mutta muuten suoritus oli oikein mainio ensimmäiseksi kerraksi.

Kirsi oli meidän ristikkosarjan konkari – jo toista kertaa kisoissa. Tosin Kirsinkin viime kerrasta oli ehtinyt vierähtää jokunen vuosi. Kirsin alla oli tällä kertaa Pinokkio. Pinokkio on hyvä menijä, mutta Kirsi halusi ratsastaa sillä varmasti ja rauhallisesti. Tuloksena puhdas rata.

Hyvä kun sai katsoa Jaanan ja Kirsin suorituksia. Melkein unohtui, että seuraavana piti itse mennä radalle. Sitten piti mennä.

Hurlumhei

Menin radalle ja aloin ihmetellä, missä järjestyksessä esteviidakosta piti selvitä. Joku pään kääntelyistä tulkittiin kumarrukseksi ja lähtökäsky paukahti. Herranen aika!

Eka este oli kentän keskellä ja siihen onnistuin tähtäämään melkein keskelle. Toiselle piti ratsastaa pitkä kaareva tie ja sen jälkeen melkein suoraa kolmoselle. Kolmosen jälkeen olikin tiukka käännös sarjaesteelle ja siinä kävi mielessä, että mitenköhän käy.

Pilkku on niin varmajalkainen, ettei se tiukoista kurveista hätkähdä. Vaikka esteiden väli tuntui tosi lyhyeltä, onnistuin jotenkuten. Taisi päästä pieni kiljahdus. Vitonen oli helppo ja sen jälkeen pitkä kaareva linja kutoselle.

Kutonen ja seiska olivat samalla linjalla, mutta kutosen Pilkku hyppäsi hirmu loikalla ja minä horjahdin. Sain kuitenkin pidettyä harjasta kiinni ja selvisin seiskalle. Sen jälkeen olikin enää vain yksi este tosi kaukana ja rata oli selvitetty. Jiihaa!

Isompi luokka välissä

Seuraavaksi Anne-Mari, Kirsi S. ja Esko hyppäsivät pystyesteet. Näistä Anne-Mari hätäili vähän eikä päässyt toiselle kierrokselle. Esko oli joukon kokenein ratsastaja ja pääsi parhaalla ajalla jatkoon.

Esteet olivat 60-70 -senttisiä ja Essi vain totesi, että rata on valmis. Me jouduimme Kirsin kanssa toiselle kierrokselle ja älyn korkeille esteille! Siltä se ainakin tuntui.

Rata oli vähän lyhyempi. Kakkoselta kolmosellle, sitten ykkönen keskeltä kenttää ja lopuksi kutonen ja seiska samalla linjalla. Suunnittelin radan mielessäni ja tiesin, että Pilkku taipuu varmasti tiukkaankin kurviin.

Kirsi meni ensin Pinokkiolla ja sai puhtaan radan. Kirsi ei ottanut riskejä enkä minäkään sitten uskaltanut. Radalle, mars.

Pilkku tulessa

Pilkku tuntui taas asteen verran kuumemmalta kaverilta ja minua alkoi jännittää. Kertasin radan, nostin rauhallisen laukan ja ylitin lähtöviivan. Toinen kierros meni paljon paremmin. Tasapaino säilyi joka esteellä, vaikka yksi kurvi olikin tosi tiukka.

Jälkeenpäin harmittaa, etten sittenkään uskaltanut kääntää kolmannelle esteelle niin tiukasti kuin olin suunnitellut. Kolmannen jälkeen kuulin, kuinka Essi supisi keskellä rataa, että käännä, käännä. Niin minä olin meinannutkin ja kurautin Pilkulla Essin nenän edestä kutoselle ja seiskalle. Olisi pitänyt ehkä ottaa vieläkin vauhdikkaammin esteiden väli, mutta halusin puhtaan radan.

Maaliviivan jälkeen kuulin Essin ja Kirsin hihkuvan. Essi sanoi, että Pilkku on ihan tulessa ja että Outikin on tulessa. Meni tosi hyvin. Aika meni ihan ohi, ja olin varma, että hävisin Kirsille, mutta se ei haitannut yhtään. Olin voittanut itseni tuhatkertaisesti ja selvisin elämäni ensimmäisestä estekilpailusta kunnialla.

Esko melkein ammattilainen

Toinen Kirsi ratsasti seuraavaksi Filurilla. Molemmat Kirsit ovat taitavampia ratsastajia kuin minä ja tämä Kirsi näytti pistävän vauhtiakin. Silti tiet olivat vähän pidempiä kuin meillä Pilkun kanssa.

Sitten radalle meni Esko Felisialla. Esko on melkein ammattilainen. Laukkasi tuulispäänä esteeltä toiselle ja teki saman reittivalinnan kuin minä viimeisille esteille. Felisia kolisutteli paria estettä, mutta kun yksikään puomi ei tippunut, kuulutettiin maaliin päivän voittaja.

Ruusuke maailman parhaalle ponille

Hurrasimme Eskolle, kun kuuluttaja sanoi, että tässä luokassa palkitaan kaksi ratsukkoa. Esko oli selvä voittaja, mutta sitten kuuluttaja sanoi minun nimeni! Me oltiin Pilkun kanssa toisia! Olin ihan sekaisin. Naama helotti Naantalin aurinkoa ja halasin Pilkkua ihan kuin pikkutytöt.

Siellä me seisottiin Pilkun kanssa palkintojenjaossa. En edes tiennyt, pitääkö kypärä ottaa päästä vai ei.

Esko lähti kunniakierrokselle kypärää villisti heiluttaen. Se ja Pilkun otsahihnassa heiluva ruusuke saivat pinkeän ponin sinkoamaan kiitolaukkaa – kurvissa suorastaan kylkimyyryä – ympäri kenttää turpa potkivan Felisian hännässä.

Toiset yrittivät kannustaa villiin intiaanihuutoon, mutta minun piti keskittyä rauhoittelemaan villiintynyttä ponia. Vielä kun muutaman minuutin kuluttua talutin Pilkkua talliin, se yritti hypähdellä pystyyn ja viskoi päätään ylös alas hermostuneena.

Ei ehkä viimeinen kerta

Vielä aamulla vannoin, etten enää koskaan lähde uudestaan leikkimään kilparatsastajaa. Jännitti pahemmin kuin käsittelykoe moottoripyörällä. Melkein voittajan on helppo hymyillä, ja lähden varmasti uudestaankin.

Oli niin mukava, kun kaikki onnistuivat. Jaanan puolesta harmitti, kun hän ei päässyt uusintaradalle, mutta seuraavalla kerralla pääsee varmasti. Tunnilla ei koskaan pääse hyppäämään pitkää rataa, ja se oli niin kivaa, että pakko mennä radalle kilpailuissa.

Mitä siitä, jos maksimisyke on 172? Oli ihanaa!

Site Footer