Moni on ihmetellyt, miksi en ole blogannut raskaudesta ja lapsista mitään. Aluksi halusinkin pitää raskauden salassa – Ilkalle tietenkin kerroin heti. No melkein heti.

Sain itse tietää eräänä marraskuisena perjantaina, kun olin yksin ajelemassa Utajärven suuntaan. Päätin, että jos Ilkka vastaa puhelimeen, kerron heti, mutta muuten odottelen isänpäivään. Ei vastannut, joten menin sunnuntaina muka siivoamaan Awskin ja Wikin häkkiä, ja soitin sieltä Ilkalle. Ilmeisesti tuntui ihan hyvältä kuulla isänpäivänä tulevansa isäksi.

Vanhemmille kerrottiin sitten jouluna ja muille vähän sen jälkeen. Maaliskuussa maha sitten päätti näyttää koko maailmalle, että paksuna ollaan!

Aloittamisen vaikeus

Kun aluksi en ”saanut” sanoa kenellekään mitään, vaikka kuinka olisi halunnut, niin myöhemmin en sitten enää osannut aloittaakaan. Asiaa olisi – siitä ei ole epäilystäkään – mutta miten ihmeistä kerrotaan muille?

Vähän niin kuin merkityksenrakentamisen teoriassa, jota väikkärissäni yritän soveltaa, kaikki asiat ymmärtää vasta jälkikäteen ja sitten tuntuu, että on jo myöhäistä kertoa. Esimerkiksi ne pikkuruiset kuplat, jotka tunsin mahassa joskus helmikuisena päivänä yliopiston kirjastossa. Sehän oli se tyyppi, joka on muuttanut asumaan mun mahaan! Entä sitten se, kun mahaan tuntuikin pesineen iso kala, joka läpsytteli mahanahkaa pyrstöllään? Sama pieni mies asialla. Nyt kala on vaihtunut alieniksi, joka mönkii ja möngertää puolelta toiselle.

Tuollaisia asioitako minä olisin kertonut? Kiinnostaako ne ketään? Ilkka tosin on ollut sitä mieltä, että kiinnostaa ne aikanaan ainakin asianomaista itseään. Kuulemma pitäisi ottaa mahastakin kuvia. Voi ei.

Aika pienin vaivoin

Raskausajasta ei onneksi olisi mitään kauheuksia kerrottavana. Joulukuussa tosin makasin Vesannolla viluissani ja nälissäni, kun mikään ei maistunut. Melkein ainoa ruoka, mikä meni alas, oli vehnäsämpylät suolakurkun kera. Energiataso oli niin alhaalla, etten pariin viikkoon tehnyt juuri mitään. Ajattelin silloin, että tähänkö se väikkäri taas pysähtyi.

Onneksi olo alkoi helpottaa ja vielä jouluksi. Kukaan ei joulunakaan ihmetellyt, miksi minulle ei glögi tai punkku maistu. Laittoivat sen kai samaan omituisuuksien piikkiin kuin 19-vuotisen karkkilakon.

Nyt ihan viime aikoina on taas tullut pieniä kolotuksia, kun maha on paisunut hurjiin mittoihin. Alaselkä kipuilee välillä, lyhyetkin portaat laittavat puuskuttamaan ja kengännauhojen sitominen vaatii äärimmäisiä ponnistuksia. Ja sitten on ne kaikki pienet vaivat, joita ei kehtaa sanoa ääneen…

Mutta jospa minä nyt kunnostautuisin ja bloggaisin raskaus- ja muistakin asioista. Nyt kun mummollakin on taas tietokone.