Onnista on kehkeytynyt iloinen pieni poika. Hän osaa ajaa autoilla lattialla niin, että tuuppaa autoa hellästi pienellä kädellään eteenpäin – ei mitenkään rumasti rymäytä vaan tosi sievästi. Hän osaa värittää värityskirjasta hepan kuvia äitin kanssa. Osaa rakentaa palikkatorneja ja vielä paremmin kaataa niitä. Osaa koota lasten palapelejä ja Brion junaradan. Tunnistaa kirjasta eläimet tapiirista seepiaan, mikä saattaisi monelta aikuiseltakin jäädä tekemättä.
Ja nyt tuo pieni poika on kasvanut jo niin isoksi, että osaa kertoa, ottaako vai eikö ota jotakin tai sen, lähdetäänkö potalle vai ei. Onnin oma kieli on vielä ihan omaa – äitikään ei sitä yleensä ymmärrä – mutta muu kommunikointi korvaa sanat. Kun poika ottaa hihasta kiinni ja retuuttaa omaan huoneeseen, ei kukaan voi olla ymmärtämättä, että leikkikaveriahan siinä kaivataan.
Kauhukohtausten yöt
Onni on nyt ollut kolmisen viikkoa päivähoidossa kuusi tuntia päivässä. Toissa viikolla jätimme tutin pois ja perjantaina neuvolassa todettiin korvatulehdus. Ehkä joku näistä tai kaikki yhdessä ovat laukaisseet parina yönä kauhukohtauksia. Joskus Savonlinnan aikaankin meillä oli vähän samanlaisia, mutta paljon nykyistä lievempiä kauhisteluja.
Nyt poika huutoitkee ja viuhtoo käsillä. Osoittelee sormella sinne tänne ja työntää isän ja äidin pois, jos yritämme ottaa pienen syliin. Sylissä sitten rimpuilee niin hirveästi, että pelottaa, että tenava kopsahtaa lattialle.
On vaan niin kauheaa katsoa vierestä, kun toisella näyttää olevan todellinen hätä. Silmät ovat niin auki, että sitä luulee väkisinkin lapsen olevan hereillä, vaikka hän kuulemma onkin sikeässä unessa. Lääkäri totesi neuvolassa, että kauhukohtauksia voi tosiaan tulla jo Onnin ikäiselle, joten tässä täytyy vaan kovettaa itsensä ja varmistaa vierestä, ettei mitään satu.
Kymmenen kiloa rikki
Korvatulehdusta lukuun ottamatta neuvolasta saatiin taas iloinen lausunto. Poika kasvaa ja voi hyvin. Syö kuin hevonen, mutta ei liho. Paino menee reippaasti käyrien alapuolella ja pituuskin pikkuisen, mutta mitä muuta voisi odottaakaan, kun äiti on tällainen pätkä eikä isäkään mikään hujoppi ole. Nyt sentään napsahti maaginen kymmenen kilon raja rikki!
Tuo korvatulehdus ei tullut meille ihan yllärinä, vaikka minä uumoilin enemmän keuhkoputkentulehdusta tai jotain muuta sellaista. Onni sai nuhan päikkäristä jo heti ensimmäisellä viikolla, ja on vähän yskinyt öisin sen jälkeen. Kun kuumetta tai mitään ylimääräistä kiukutteluakaan ei ollut ja toisaalta tiesin tuon neuvola-ajan olevan niin lähellä, en lähtenyt kiikuttamaan poikaa lääkäriin. Tuskinpa se tulehdus ehti kauan korvassa jyllätä, kun toinen korva ei olisi tarvinnut antibiootteja ollenkaan eikä toinenkaan kovin paha ollut.
Neuvolassa muutenkin meni hienosti. Neljä palikkaa rakentui torniksi muutamassa sekunnissa ja kirjan kuvat olivat tuttuakin tutumpia. Lääkärikin epäili, että seuraavalla kerralla pääsevät Onnin kanssa juttusille, kun äänteet ovat niin hyvin hanskassa. Ehkäpä ne pahimmat puhumishalut ovat menneet, kun suuhun on pitänyt hankkia niin hyvä purukalusto: kaikki paitsi takimmaiset poskihampaat ovat jo totta.
Pulkkamäkeä ja mönkijäajelua
Onneksi pakkaskausi vähän hellitti ja pääsimme tänä viikonloppuna Onnin kanssa pulkkamäkeen. Sininen pulkka vaan vilahteli, kun poika viiletti Puijon mäkeä ylös alas. Iskä ja äiti vuorottelivat hiihtohissinä. Onni laittoi oikein hartiat kyyryyn ja viiletti kauheaa vauhtia alas. Vähän näytti harmittavan, kun yksi mäki päättyi kumolleen ja naamaan pölähti lunta.
Pulkkamäen jälkeen käväistiin autolla saaressa. Paluumatka taisi olla Onnista kivoin juttu. Hän pääsi iskän syliin ajamaan ihan oikeaa autoa! Ja mitä tenava tekikään ihan ensimmäiseksi? Laittoi musan soimaan. Oikein tanakasti tökkäsi autoradion päälle, ja jatkoi ajelua hymyssä suin.
Kotona sitten taas ajellaan mönkijällä. Muka ovat laittaneet ikärajaksi jonkun kolme vuotta. Ihan hyvin pystyy yksivuotiaskin ajamaan mönkijällä. Onni osaa jo jonkun verran sillä jopa peruuttaa. Tällä hetkellä kaikkein kivoin onkin se nappi, josta kulkusuunta vaihtuu.
Maahan pötkölleen kun kiukuttaa
Joskus Onnia kiukuttaa, l. joka päivä ja monta kertaa. On tylsää jättää leikki kesken ja lähteä syömään. Yhtä pöhköä on pukea ulkovaatteet. Ja voi että äiti on tyhmä, kun kieltää jotakin. Silloin Onni pistää pötkölleen lattialle ja itkee surkeasti.
Yhtenä aamuna jouduin kieltämään Onnia aamiaispöydässä. En enää edes muista mistä asiasta, mutta sen muistan, miten pojan leuka alkoi väpättää ja suu mutrusi perusilmeen ja myttynaaman välillä. Ihan kuin ei olisi osannut päättää, pitäisikö nyt taas vähän itkeä tirauttaa, vai totella äitiä.
Onnittelin itseäni, kun juuri sekunnin sadasosaa ennen kuin itku olisi voittanut, kysyin Onnilta, pyytääkö hän äitiltä anteeksi. Poika sanoi heti: ”Ai”, ja sitten oltiin taas kavereita.
On se kyllä ihan ai koko poika. En möisi enää vähemmistön edustajille enkä muillekaan.