Kirjan jälkeen

Tekijä: Outi

  • Pukkilaukkaa ja housut repesi

    Ratsastin tänään Filurilla. Filur on tunnetusti tallin äksyilijä. Oikea pikkuponien kauhu. Se pomottaa kaikkia potkimalla eikä maneesissa tarvitse kovin paljon tilaa pyydellä, jos Filurilla ratsastaa. Sen verran nopsaan varsinkin pienimmät hevoset siirtyvät muihin kulmiin.

    Katsoin Filuria edellisen tuntilaisen käsissä, ja kauhistuin jo silloin. Filur kuuli kaikissa nurkissa höpöjä ja näki kummituksia. Siitä vain rohkeasti lihava tyttö hepan selkään ja menoksi.

    Laiskaa ravia reippaasti

    Melkein aina, kun ratsastan Pilkulla, Essi hoputtaa etenemään reippaammin. Olin tosi ihmeissäni, kun omasta mielestäni Filur eteni kuin vätys, mutta Essin mielestä meillä oli hyvä tempo. Iso hevonen tuntuu kovin tahmealta pikkuiseen Pilkkuun verrattuna.

    Ravin takana oli äärimmäisen kova tahtojen taistelu ja jalkojen punnerrus. Olin jo alkuravien aikana ihan kuumissani, kun jouduin koko ajan tekemään hurjasti töitä, että heppa liikkui eteen. Vaikka Filur on aika kuuliainen ratsastettava, en saanut sitä tänään missään vaiheessa kunnon tuntumalle. Laukassakin hevonen eteni pitkänä matosena.

    Pohkeenväistö vasemmalle ihan hukassa

    Essi ei onneksi huomannut, etten saanut Filuria yhtään kertaa irti uralta pohkeenväistöön vasemmalle. Toisessa kierroksessa sain Filurin ihan hyvin ensin väistämään oikealle keskihalkaisijalle ja takaisin vasemmalle uralle, mutta en toisinpäin.

    Laukat onneksi onnistuivat molempiin suuntiin.

    Pukkia ja potkua

    Jossakin vaiheessa Filur selvästi testasi, olenko hereillä. Olematon lumimassa tipahti maneesin katolta ja sitä piti kavahtaa kieppuvaan laukkaan. Olin hereillä enkä edes pahasti heilunut satulassa. Sain hevosen melkein heti rauhoittumaan eikä onneksi käynyt pahemmin.

    Toinen sydämentykytyksiä aiheuttanut hetki oli, kun Filur päätti olla ravaamatta ja jäi kulmaan peruuttelemaan ja pukittamaan paikallaan. Ei muuten hätää, mutta Kirsi oli Casinolla takana ja taisi säikähtää. Onneksi ei sattunut mitään ja sain Filurin eteenpäin.

    Tahmaa esteillä

    Vähän jännitti lähteä esteille hevosella, joka eteni tahmeasti, mutta joka pukitti pienestäkin raipankutittelusta. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Ravipuomit olivat vaikeimmat. Filur kulki niin laiskasti, että piti tosissaan työstää ravipuomeja.

    Esteet menivät Filurilta taas kerran paremmin kuin ratsastajaltaan. Essi huomautti koko ajan jalustimesta, joka lipsui aina syvälle jalkaan. Kun yritin liikuttaa jalustinta varpaille, varpaat painuivat alas ja tietenkin kantapää ylös.

    Filurin laukka on kuitenkin niin tasainen, että jatkuvasta hoputuksesta ja jalustimen väärästä kohdasta huolimatta pääsimme esteet kohtuudella yli.

    Mutta ne housut

    Tunnin jälkeen olin niin poikki, että epäilin, josko jaksan edes jalan nostaa hevosen selän yli niin, että pääsisin alas satulasta. Juuri ja juuri jaksoin ja liu’uin vaivalloisesti maahan. Tuntui kuin olisin tarttunut jonnekin kiinni puolivälin tienoilla, mutta jalat kuitenkin tavoittivat turvallisesti maanpinnan.

    Tallissa harjasin Filurin, laitoin loimen ja putsasin varusteet. Kävin vielä hakemassa pimeästä maneesista – jossa tosiaan kummittelee ainakin silloin, kun siellä on pilkkopimeää – sinne unohtuneen päällystakin.

    Vasta autolla ihmettelin, miten sormet tuntuivat menevän läpi housuista. Peräkontin valossa huomasin, että tosiaankin tartuin johonkin silloin, kun tulin Filurin selästä. Housut olivat tarttuneet joko jalustimen solkeen tai jalustimessa olevaan terävään reunaan, ja repineet melkoisen palkeenkielen vetskarin viereen.

    Ensimmäinen reaktio ei ollut pelko siitä, että joku olisi nähnyt, vaan se, olinko jo tullut niin lihavaksi, etteivät edes housut kestä. Onneksi kangas oli selvästi tarttunut johonkin kiinni, ja kun vielä muistin omituisen laskeutumisen, saatoin huokaista.

    Huokaista hetkeksi, sillä nyt on uusien housujen osto edessä. Onkohan noita ratsastsushousuja mahdollista korjata, kun niiden pitäisi venyä ja paukkua joka suuntaan, mutta silti olla kestävät ja tukevat?

  • Helsingin kosto

    Paha sai palkkansa. Myöhästyin lentokoneesta ja nyt istun junassa matkalla pohjoista kohti. Muuten hyvä, mutta pysähdyttiin välille, koska edellä menevässä junassa on tulipalo. Noukitaan sen matkustajat kyytiin ja viedään seuraavalle asemalle.

    — Post From My iPhone

  • Helsingin pahemmat kasvot

    Juuri kun olin melkein lakannut inhoamasta Helsinkiä, saavuin aamulla surkean loskaiseen pääkaupunkiin, jossa ihmiset loikkivat aamukiireissään rapakoiden yli ja kerjäläiset istuvat rapakoista huolimatta kadulla. Ihmeellistä, että tässä hyvinvointiyhteiskunnassa pitää jonkun kerjätä.

    Kukaan kerjäläisistä tuskin on suomalainen. Olisiko paikallaan ottaa valokuvia kerjäläisistä istumassa rapakossa villanutuissaan ja pystyttää kuvien suurennokset maahanmuuttoviranomaisten nurkille? Ehkä sitten kukaan, jolla ei ole tulevaisuuden suunnitelmaa Suomen varalle, ei kehtaisi anoa täältä turvapaikkaa.

    Kuvista voisi olla molemminpuolista hyötyä. Tällainen kapitalisti-kauppatieteilijäkin voisi tyytyväisenä siemailla take-away latteaan pahvimukista ilman pelkoa siitä, että kompastuu kerjäläisen jalkoihin ja lentää laminaattihampaat edellä kuralätäkköön.

    Viimekesäinen Pietarin vierailu hämmästytti siinä mielessä, että Pietarin katukuvasta ei jäänyt mieleen yhtään kerjäläistä. Kai heidät oli siivottu muualle. Silti joku ulkomaalainen turisti saattaisi hieman hätkähtää sitä, että törmää neljään kerjäläiseen muutaman sadan metrin kävelymatkalla Helsingin rautatieasemalta Kamppiin.

    En minä ole mikään oikea kapitalisti – ekonomi kylläkin, mutta rahasta en tiedä mitään – ja harmittaa kerjäläisten puolesta. He ovat kai tulleet Suomeen paremman elämän perässä ja joutuneet sitten tienaamaan muiden leivän kerjäämällä. Muiden siksi, että tuskinpa kaikki Helsingin kerjäläiset voivat olla naisia muutoin kuin jonkun kadulle pakottamana, ja se joku muu todennäköisesti nappaa leijonanosan päivän saldosta.

    Paremmin ymmärtäisin katutaiteilijoita, jotka rämpyttävät soittopelejään taitojensa mukaan. Heille voi joskus heittää lantin ja toisenkin. Pitäkää tyhmänä ja idealistina, mutta uskon, ettei täällä kenenkään tarvitse oikeasti kerjätä. Jos tulee Suomeen vailla kytköstä Helsinkiin, voisi ihan hyvin siirtyä muualle asumaan. Jonnekin, jossa vuokrataso on alhaisempi, mutta sosiaaliturva silti ihan sama. Töitä on varmasti heikommin tarjolla, mutta koulutusmahdollisuuksia sentään löytyy ympäri Suomen. Miksi pitäisi jäädä Helsinkiin, kun ei tänne halua jäädä edes eteläsavolainen?

    Illaksi kotiin.

  • Pikku tyttö isossa maailmassa

    Takana on kaksi päivää CeBIT-messuja.Pieni pohjoissuomalainen ei voi käsittää, missä mittakaavassa maailmalla messuja järjestetään ennen kuin näkee omin silmin – tai kokee omin jaloin. Täällä on ilmeisesti yli 20 täyttä messuhallia näytteilleasettajia ja sen lisäksi puoli päivää luentoja jatkuvalla syötöllä. Jalat alkaa olla puhki ja pää sekaisin infotulvasta.

    Ollaan koettu nyt auringonpaiste, vesisade ja räntäsade saksalaisittain. Tuuli on navakka, vaikka aurinko paistaa. Pääsääntöises ilma on ihan kuin Suomessa huhtikuussa. Voi olla lämmin tai sitten kylmä, eikä kurkistus sisältä ulos kerro vielä yhtään mitään siitä, mitä pitäisi pukea ylle.

    Hyvähintainen verkko

    Ollakseen teknomessut, CeBITissä on luokattoman huonot nettiyhteydet. Konferenssisalissa on ilmainen verkkoyhtetys, mutta muualla se maksaa kympin tunnilta. Huhhuh. Yliopisto ei varmaankaan korvaisi niin kallista nettiä.

    Hotellissakin päivä maksaa 17 euroa, vaikka lupailivat etukäteen yhteyden ilmaiseksi. Nyt pitää siis blogata offline ja julkaista tuotoksensa jälkikäteen. Sori nyt vaan.

    240 euroa yöltä

    Copthorne-hotelli on hyvä. Pönttökin Villeroy-Bochia ja kylppäristä löytyy korvatopsyjä, kynsiviila ja ihon tupsuttelulaput yksittäin pakattuina. Hotellista löytyy myös suomalainen sauna, uima-allas ja solarium. Paha vaan, kun ollaan messujen jälkeen niin väsyneitä, että nukahdetaan heti, kun on potkaistu kengät nurkkaan. Eilenkin nukuttiin 12 tunnin yöunet eikä tehnyt edes tiukkaa.

    Tänään tultiin muka kovana messuilta kuuden kieppeillä, että lähdetään kaupungille. Höpsis töpsis. Kun pikkuisen erehtyy väsynyttä kehoa oikaisemaan, uni tulee heti silmään. Jäätiin siis hotellille eikä taideta mennä tänäänkään saunaan saatika sitten omaan ammeeseen.

    Hotellista pitää vielä sanoa se, että CeBIT-vieraan kannattaa ehdottomasti tulla tänne, vaikka yö maksaakin yli 200 euroa. Hotelli järjestää ilmaisen kyydityksen messuille ja takaisin eikä kävelymatkakaan ole pitkä, ehkä noin kilometri eteläiselle sisäänkäynnille.

    Aamiainen on niin runsas ja monipuolinen, että sillä jaksaa melkein koko messupäivän ja huoneet ovat tosi tilavat ja mukavat. Sänky on saksalaisittain kova, mutta tyyny ja peitto loistavat. Alakerrassa on mukava irkkupubi, josta saa myös pientä purtavaa, ja hotellin oma Bentley’s ravintola on saanut kehut Hannoverin kaupunkioppaassa.

  • Rahat on ja ylpeänä

    Istun taas junassa matkalla Helsingistä kotiin – ihan samoin kuin viimeksi blogatessani. Tilanne on muuttunut edellisestä tekstistä radikaalisti. Minulla on uusi takki eikä maksanut paljon. Olihan minulla aiemminkin musta pitkä takki, mutta se on nyt käynyt liikakilojen myötä naftiksi. En kehtaa kulkea kadulla peläten, että nappi pulpahtaa pyöreän massun päältä ja osuu vastaantulijaa silmään. Mieluummin kuljin vaikka takissa, jota vahtimestari sai moittia narikassa.

    Nyt ei tarvitse enää moittia. Tuliterä takki maksoi kokonaiset kolmekymmentä euroa. Kannatti käydä viime viikolla Tekesin tutkijoiden verkostoitumisseminaarissa Mikkelissä. Yliopisto maksoi matkat ja minä maksoin pelkän takin. Yliopistosta en tiedä, mutta minä olin kovin tyytyväinen.

    Takki ei ole vielä mitään

    Parasta on kuitenkin se, että minulle on siunaantunut lähes virheetön valkoinen hymy! Kärsin ensin kolmena iltana valkaisumuoteista ja sitten minulle laitettiin Savonlinnan Wiisaudenhampaassa laminaatit neljään etuhampaaseen.

    Etuhampaat olivat lapsuuden onnettomuuden jälkeen sökönä, eikä niitä olisi saatu valkoiseksi muuta kuin maalilla. Tälläkin kertaa niitä piti ensin maalata, ettei tummuus paista läpi paperinohuista laminaateista.

    Olen huomannut, että vaikka ikenet ovat vielä vähän hassun näköiset, hymy irtoaa nykyään paljon herkemmin. Ainakin eilinen HelmiSummit sai minut hymyilemään koko hammasrivistiöllä. Harmi, kun eivät ottaneet minusta hymykuvaa.

    Nälkä kasvaa syödessä

    Nyt olen miettinyt, pitäisikö alahampaatkin korjata kuntoon. Yksi hammas vinksottaa väärään suuntaan. Ja sitten pitäisi laittaa tukka. Nyt tukka on sekalaisen värinen. En halua siitä enää entisenlaista tummaa ja Ilkka on parhaansa mukaan värjännyt sitä asteittain vaaleammaksi.

    Tukanvärjäys vaan on tosi ikävää puuhaa. Haisee pahalle ja on jotenkin vaivalloista. Kampaamossa se taas on liian kallista. Nyt kun hampaat olivat satasen halvemmat – laminaatit alle 1 500 euroa – pitäisikö sijoittaa säästyneet rahat kampaamoon? Ai, mutta kasvoja pitäisi puunata. On näppylää näpyn vieressä. Ja hierontalaskukin on maksamatta… ja vyöhyketerapia.

    Edessä loistava tulevaisuus

    Ei vaan oikeasti. Sen jälkeen kun viimeksi bloggasin ja tilitin pahaa oloani, moni asia on muuttunut parempaan – siitäkin huolimatta, että sairastin välissä kunnon nuhan. Takki, hampaat, hieronta, vyöhyketerapia ja moni muu pikkuasia on taas osoittanut, että ehkä minäkin pystyn pitämään itsestäni huolta.

    Minusta tulee ihana!