Blogi

Kävin perjantaina pelaamassa laitoksen sählyvuorolla ja sain mailasta päähän. Nyt otsaa koristaa gorbamainen punainen läiskä. Yllättävän vähällä selvisin, vaikka lyöjänä oli melko kovaa pelaava mies. Eipä tainnut mieheltä edes anteeksipyyntöä herua, vaikka joukkuetoverinsa kovasti pahoittelivat hänen puolestaan.

Pelissä sattuu ja tapahtuu. Ei pienille kolhuille voi mitään. Viime tiistaina sain ensin sählypelissä kyynärpäästä nenään, sitten viikonloppuna squashpallon silmien väliin, perjantaina mailanlavan otsaan ja tänään elämältä turpaan. Niin se vaan menee.

Olin ihan innoissani, kun pääsin eilen ja tänään ajelemaan ensimmäiset kilometrit uudella kelkalla. Kiihtyy pirulainen ärhäkästi, vaikkei kaasutteluun vielä löytynyt kunnollista baanaa. Valkeisella vesi lensi, kun siellä vähän pyörittelin. On täällä lunta, mutta se on niin märkää, ettei oikein tule ajofiilistä. Paikka paikoin on sitten taas niin liukasta, ettei matto pidä. Kunpa talvi jo tulisi.

Muistin taas, miksi inhoan ryhmävoikkaa. Kauheaa häsellystä. Sama suomeksi: Kävin kuntosalicircuitissa elämäni ensimmäistä kertaa ähisemässä ja paljon oli muitakin ähisijöitä. Ihan kivaa, mutta tosiaan harmitti se kamala kiire. Kukaan ei opastanut mitään, paitsi se ystävällinen naisihminen, jonka kanssa kiersin parina härveleitä. Eihän tällainen sohvaperuna mitään ymmärrä, jos liikkeen nimi on takatörö tai läpypunnerrus!

Sitä paitsi tunsin itseni idiootiksi jo ensimmäisen parin minuutin jälkeen, kun ei jalat toimi eri tahtiin kuin kädet. Jos jaloilla marssii paikallaan niin miten ihmeessä saisi samaan tahtiin kädet sohimaan nyrkkeilylyöntejä ilmaan? Ei mitenkään. Nauratti ja hävetti.

Mutta hiki tuli ja se on positiivista.

Eilinen lääkärikäynti oli varsin valaiseva. Päällä on krooninen nielutulehdus ja antibiootit auttavat vain aika ajoin. Edessä on siis nielurisaleikkaus. Kroonista tulehdusta on esitetty aiemminkin syyksi kurkkukipuun ja nyt lääkäri työnsi koko työkalusettinsä kitusiini ja niinhän siellä oli risat valkoisten proppujen, tai mitä nyt olivatkaan, peitossa.

Ei kuulemma ole ihme, ettei oikein jaksa urheilla. Elimistö käy jatkuvaa taistelua tulehdusta vastaan. Jo toukokuun puolimaratonin jälkeen olin väsynyt ja silloinkin minut määrättiin viikoksi juoksukieltoon. Antibiooteilla hoidettiin kurkku siihen kuntoon, että pääsin taas harjoittelemaan. Maratoniin asti jaksoin sinnitellä, mutta sen jälkeen urheilu on ollut yhtä alamäkeä. Ei jaksa, ei huvita ja väsyttää vaan.

Ilmoitin jo vakuutustiedot lääkärikeskukseen ja nyt odottelen leikkausaikaa. Toivottavasti saan sen mahdollisimman pian. Harmittaa vietävästi, ettei jaksa nauttia täysillä tästä elämänvaiheesta, jota nyt vietän. Ollaan Ilkan kanssa paljon yhdessä ilman virallisen yhteisasumisen paineita ja minulla on aikaa tehdä väikkäriä niin paljon kuin haluan. Tästähän minä haaveilin: Vapaudesta tutkia ja urheilla ja illaksi käpertyä oman kullan kainaloon. Inhottaa itseäkin, että kun toinen tulee väsyneenä kotiin, kotona odottaa vielä väsyneempi tyyppi, jonka päätä särkee ja silmät ovat lurpallaan.

***

Käytiin taas eilen pelaamassa kössiä. Ilkka on kyllä kärsivällisin ope ikinä! Minä huiskin huteja ja täpäriä osumia ja pallo pomppii sinne tänne. Ilkka saa liikuntaa siinä, kun minun lyöntini ovat täysin arvaamattomia ja minä saan kiukunhallintakoulutusta, kun on pakko yrittää nieleskellä oma turhautumisensa. Joskus osun palloon vahingossa hyvin ja saan sen lentämään sinne, minne haluan.

Kaikkein vaikein on syöttö. Miten ihmeessä se pitäisi suorittaa? Teen kaikki mahdolliset virheet: liian lyhyt, liian leveä, liian korkea ja liian matala. Ehkä yksi viidestä lähtee oikein.

Mutta on se kyllä tosi hauska laji! Kun saisi perusasiat kuntoon, voisi oikeasti pelata. Minua harmittaa se, etten itse osaa ja se, että Ilkka joutuu pelaamaan niin surkeasti omaan tasoonsa nähden minun kanssani. Sitten onkin jo tuplaharmistus ja kaikki menee takuulla mönkään.

Ja silti se on kivaa. Tykkäisin, jos osaisin ja tykkään kuitenkin. Vielä kun pääsisi muutaman kerran harjoittelemaan niin ehkä sitten…

Kävin maanantaina hankkimassa kortin salille. Olisin mennyt salillekin, mutta asiakaspalvelu oli sen verran kökköä, että jätin menemättä. Ihan kiva typsykkä. Kertoili jumpista ja muusta, mutta ajatteli varmaan, että pelkkä kortti ja maksusuoritus riittävät minulle salilla käymiseksi. Oikein kyselin, että missähän täällä mahtaa olla mitäkin, mutta tyttö sanoi vain, että kaikki löytyy tuolta noin ja viittilöi jonnekin tyhjyyteen. Toivotti hän sentään tervetulleeksi saliohjaukseen torstaina.

Olin eilen menossa samaiselle salille kiertoharjoitteluun, mutta jätin menemättä. En sen vastaanoton tytön takia vaan mystisen kurkkukivun, joka vaivaa silloin tällöin. Tänään kurkku on taas parempana ja tietenkin juuri tänään minä olen menossa näyttämään sitä lääkärille. Turha reissu, sanon ma. Kysyvät, onko kuumetta ja kun ei ole niin sitten sanotaan, että voi voi, semmoista se on. Ota vaikka lämmintä mehua.

No joo, mutta kurkkukipua omituisempaa on tämä jatkuva väsymys. Välillä tuntuu, että alan jo pikku hiljaa heräillä, mutta sitten taas nukahdan. Harmittaa Ilkan puolesta, kun vaivun aina välillä horrokseen ja tuijotan tyhjyyteen. Ei huvita kuntoilla eikä tehdä töitä. Nukkumisesta on tullut lempiharrastus ja sen parissa viettäisin mieluusti vaikka koko päivän. Omituinen olo.

Läski pitäisi saada hyllymään urheilun tahtiin, mutta kun ei niin ei. Minusta on tullut mestari selittämisessä. Ei ole lunta, ei voi hiihtää. On liukasta, ei voi juosta. On kurkku kipeä, ei voi mennä salille. Väsyttää, ei voi tehdä mitään.

Vielä minä tästä tokenen. Nyt ainakin loppuu selittelyt, kun lääkärisetä sanoo, että luulosairas olet. Mene ja urheile.