Kirjan jälkeen

Avainsana: Halifax

  • Nöyräksi vetää

    Blogin julkaisutahti hiipuu sitä mukaa, kun päivät vähenee ja kiire kasvaa. Neljä viikkoa – yli neljä viikkoa – tuntuivat tänne tullessa iäisyydeltä, jonka aikana pystyisi helposti kirjoittamaan kolme artikkelin runkoa, analysoimaan kevään mittaan kerätyn aineiston, lukemaan metrin pinon kirjoja ja toisen artikkeleita, tapaamaan ihan kaikki tärkeät tyypit täällä Halifaxissa ja naapurikaupungeissa ja siinä sivussa vielä tutustumaan nähtävyyksiin.

    Ei onnistu ei. Professori Albert Mills, joka on siis syy, miksi olen juuri Saint Mary’sissä, kutsui minut osallistumaan lähinnä ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijoiden kursseille kahtena päivänä viikossa. Tällä viikolla istuin tunneilla keskiviikkona ja perjantaina, ja siellä tajusin, etten millään ehdi kaikkea, mitä ajattelin.

    Tiiviit kaksi kuukautta

    Täällä jatko-opinnot on toteutettu viimeisen 20 vuoden ajan (pieni varaus täsmällisessä ajassa, mutta tosi kauan kuitenkin) niin, että johtamisen jatko-opiskelijat osallistuvat lähiopetukseen touko-kesäkuun ajan ja tekevät sitten itsenäisesti kirjallisia töitä muina aikoina. Myös ainakin yksi isompi monivalintatehtävä kuuluu jokaiseen itseopiskelujaksoon.

    Opiskelijat olivat saaneet etukäteen kirja- ja artikkelilistan, johon kaksi kirjaa oli merkitty pakollisiksi ja muut suositelluiksi. Lista oli 21 sivua pitkä encyclopedia johtamisteorioihin.

    Saattaisi suomalaiselta opiskelijalta jäädä jatko-opinnot tekemättä, jos saisi niin pitkän lukulistan. Ja kyseessä oli siis vain YKSI kurssi. Tekevät kolme kurssia lukuvuodessa ja tutkimusseminaari siihen vielä päälle.

    Laajaa keskustelua paradigmoista

    Kuuntelin keskiviikkona todella nöyrin mielin, kun opiskelijat keskustelivat johtamisen paradigmoista kiinnittyen erityisesti managerialismiin. Heidän tietovarastonsa oli käsittämätön!

    Vaikka Albert auttoi opiskelijoita kiinnittämään managerialismin pääkohtia ja avainhenkilöitä historialliseen kontekstiin, heidän tietämyksensä niin maailman sodista ja taloudellisista nousu- ja laskukausista, filosofisista liikkeistä ja yksittäisten yritysten kehityskuluista oli aivan mieletön.

    Kirjaimellisesti kuuntelin suu auki enkä osannut sanoa yhtään mitään.

    Tauolla Albert rohkaisi ottamaan osaa keskusteluun, mutta tunnustin, etten olisi pystynyt tuomaan siihen mitään lisää. Yritin nolona perustella sillä, että olen suorittanut suurimman osan opinnoistani markkinoinnin puolella.

    Ahdistus ja alakulo

    Keskiviikon reality checkin jälkeen olin tosi maassa. Tajusin, että olen kauppatieteiden tohtori vain sattuman oikusta enkä todellakaan ansaitsisi kuulua edes opintojensa alussa olevien joukkoon.

    Suomessakin olen epäillyt, pääsisinkö enää edes opiskelemaan kauppatieteitä saatika tekemään siihen liittyviä jatko-opintoja. Täällä todellisuus räpsähti vieläkin rajumpana vasten kasvoja.

    Ilkka yritti valaa uskoa Suomesta käsin ja sinä iltana taisin lähteä ensimmäistä kertaa läheiseen Point Pleasant Parkiin kävelylle. Se vähän helpotti tuskaa ja ahdistusta.

    Kakkua poskeen

    Perjantaita vasten yöllä nukuin huonosti, koska jännitin etukäteen, miten selviäisin seuraavan aamun seminaarissa. Seminaari oli ykkös- ja kakkosvuosikurssien (siis jatko-opiskelijoiden vuosikohorttien niin kuin täällä sanovat) yhteinen.

    Onneksi professori Jean Helms Mills oli leiponut seminaariin italialaista sitruunakakkua Suomessa saamansa reseptin mukaan, jota vieläpä leikkasi Fiskarsin veitsellä. Mukaan oli tullut myös vieraileva professori Liettuasta. Kakku helpotti vähän niin kuin aina.

    Kakun mutustelun lomassa aiheutin pienimuotoisia wau-huudahduksia, kun sanoin väitelleeni tänä vuonna ja käyttäneeni väikkärissä kriittistä merkityksenrakentamisen viitekehystä. Kakkosille sillä näytti olevan iso merkitys. Varmaan tuskailevat jo omien tutkimustensa kanssa niin tiiviisti, että se, jos joku on saanut kirjansa tehtyä, on waunsa ansainnut.

    Onneksi meidän väitöskirjamme eivät ole ihan näin järkälemäisiä… Nuo paksuimmat opukset ovat saman tekijän, mutta en tarkistanut, onko siinä kaksi osaa vai sama teos kahtena kappaleena.

    Väitöskirjoja Kanadan malliin

    Tutummilla vesillä

    Perjantaina opiskelijat olivat kaivaneet tietoja top5-johtamisen journaleista, ja hämmästyksekseni avasin suuni useammankin kerran aamupäivän aikana. Kommentoin esimerkiksi Academy of Management Journalin näennäistä laadullisen tutkimuksen hyväksymistä, suomalaista julkaisufoorumia, jonka opiskelijat muuten olivat nostaneet esiin tietämättä minusta, ja kyselin kanadalaisten suhtautumisesta open access -julkaisemiseen.

    Vaikka ykköset tuntuivat loistavan laajalla tietämyksellään, kakkosista olin tunnistavinani samanlaisen ahdistuksen kuin UEFin jatko-opiskelijoilla. Niin paljon pitäisi tietää, mutta mitä enemmän lukee ja opiskelee, sitä tyhmemmäksi tuntuu tulevan.

    Ehkä sittenkin selviän

    Aloin jo perjantain seminaarissa ajatella tiistaina tapaamaani tutkijaa, joka hänkin oli väitellyt vastikään toisesta yliopistosta, mutta oli nyt Albertin johdolla tekemässä uutta tutkimusta. Kun kuuntelin hänen kertomustaan ja keskustelimme hänen työstään, hänellä oli ihan samanlaisia ongelmia kuin minullakin.

    Miten rajata aineistoa, miten laatia tutkimuskysymys, kuinka pysyä valitussa näkökulmassa, kuinka perustella näkökulmansa ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ihan samoja juttuja.

    Tajusin, että vaikka managerialismi meni markkinoinnin puolella jatko-opintonsa aloittaneelta ihan yli hilseen, jollain tutummalla alueella minäkin voin selvitä.

    Nöyränä pitää olla

    Mutta kyllä nämä vajaat pari viikkoa ovat opettaneet sen, että suomalaisen kauppatieteilijän pitää olla nöyrä, mutta äärimmäisen tuottelias, jos tavoittelee akateemista uraa. Koko ajan pitää lukea ja pysyä kärryillä uusimmista tutkimuksista ja toisaalta pyrkiä yhä paremmin ymmärtämään myös uusien näkökulmien teoreettisia juuria.

    Kun ulkomailla opetustehtäviä on vain murto-osa ja käytännössä työ yliopistossa painottuu tutkimustyöhön, Suomessa opetus valtaa tuotteliaimmat kuukaudet. Opetustaakan jälkeen moni joutuu lataamaan akkuja silloin, kun pitäisi panostaa tutkimukseen.

    Alan pikku hiljaa oivaltaa, mitä eräs suomalainen, paljon ulkomailla reissannut professori tarkoitti, kun totesi joskus, ettei opetukseen kannata panostaa yhtään enempää kuin on pakko. Siitä ei makseta mitään, eikä opetuksen kehittämisellä ole akateemisen uran kannalta merkitystä.

    Publish or perish.

    Siitäpä tulikin mieleen, että jatkan hommia, jos vaikka saisin edes yhden kolmesta suunnitellusta käsikirjoituksesta valmiiksi. Työtä helpottaa, että kävin äsken vartijan suosiollisella avustuksella ryöstämässä PhD Reading Roomin kirjaston. Kirjastoon minulla oli oma avain, mutta näin lauantaisin käytävän ovet olivat lukossa.

    Meidänkin pitäisi saada oma reading room. Sitä en ymmärrä, miksi olen ottanut ainokaisen kuvan tältä pahvilaatikkoseinältä.

    PhD Reading Room

  • Viisi kummaa asiaa

    Alkaa olla nukkumaanmenoaika ja takana on tosi tiivis kolmetuntinen seminaari paikallisten jatko-opiskelijoiden kanssa. Siitä en ehdi nyt blogata, joten listaan tähän nopeasti viisi kummaa asiaa, joihin olen törmännyt. Nämä eivät ole huonoja juttuja, mutta erilaisia…

    Kaikki talot näyttävät erilaisilta.

    Halifaxissa on hurjasti ulkomaalaisia tai maahanmuuttajien jälkeläisiä. Kun kulkee kadulla, näyttää siltä kuin jokainen maahantulija olisi rakentanut itsensä näköisen talon piittaamatta yhtään siitä, millainen talo vieressä nököttää.

    En ole kehdannut ottaa kuvaa suoraan kenenkään talosta, ja liekö se täällä edes laillista. Tästä äsken lenkillä otetusta kuvasta näkee juuri ja juuri, miten eri värisiä ja tyylisiä talot ovat. Aiemmin postasin videon kaupunkikävelyltä, jossa sama näkyy ehkä vähän paremmin.

    Lehtisalaatin maku

    Heti tutkijavaihtoni alussa kävin syömässä eräässä kahvilassa satamassa ja tilaamani kalasopan kyljessä oli pieni salaatti. Ajattelin silloin, että salaatissa oli erikoisen makuista salaatinkastiketta.

    Olin väärässä. Se erikoinen maku tuli itse salaatista.

    Maku on paljon voimakkaampi kuin Suomessa ja itse salaatinlehtikin on syvemmän vihreä ja paksumpi. Eräänlainen roteva versio siitä kotoisammasta kasvista. Lienee joku toinen lajike kokonaan.

    Autot antavat tietä

    Se se vasta outoa on, että kun lähestyy tienylitystä, autot pysähtyvät odottamaan, vaikka ei olisi vielä lähelläkään tielle astumista. Suomessa autoilija kyllä pysähtyy, jos kävelijä on jo heittäytynyt suojatien armoille, mutta ei silloin, kun etäisyyttä on pari kolme metriä.

    Olen täällä liikenteessä kummajainen, kun en uskalla luottaa siihen, että auto tosiaan pysähtyy. Sitten seisomme molemmat ja lopulta minä ylitän tien vaivaantuneena.

    Neulojen keräys vessoissa

    Minusta on tosi hyvä juttu, että julkisissa vessoissa on turvalliset ja kovin suomalaisen näköiset pömpelit kaikenlaisille neuloille. Ovatpahan pois lasten ja geokätköilijöiden jaloista. Vieraalle se silti näytti, kun ensimmäisen kerran törmäsin paikallisen kauppahallin, Farmers’ Marketin vessassa.

    Kauppahallin vessassa oli muuten hieno systeemi. WC-pönttöön tuleva vesi oli katolta kerättyä sadevettä. Onkohan täällä kaksinkertainen tulovedenjärjestelmä käytössä, koska monessa muussakin paikassa olen nähnyt kylttejä, joissa yhdestä hanasta kielletään juominen ja toisesta kehotetaan siihen?

    Koirat irti puistossa

    Olen nyt käynyt parina iltana iltakävelyllä Point Pleasant Parkissa eli ihan tässä yliopiston kupeessa olevassa puistossa. Kuten alla olevasta videosta näkyy, ”polut” ovat leveitä ja opasteet kunnossa.

    Erikoisinta on kuitenkin se, että puistossa on alueita, joilla koiria saa pitää irti. Ehkä siksi kaikki koirat oppivatkin olemaan isännän lähellä eivätkä reagoi millään tavalla vieraisiin ihmisiin. Vain yksi pentukoira on tullut iloisesti korvat lerpallaan juttusille.

  • Matkailijoiden Halifax

    Eilen en tainnut blogata mitään, koska istuin tietokoneella koko päivän. Mitä nyt iltapäivällä vaeltelin tyhjän, Victorian päivää viettäneen Halifaxin kaduilla.

    Olen käynyt tutustumassa melko moneen kaupungin nähtävyyksistä ihan siitä syystä, että täällä oli viime viikolla Halifax Attraction Week ja muutamissa kohteissa sen vuoksi pieniä alennuksia. Tässä vähän maistiaisia siitä, mitä täällä voi tehdä. Jatkoa joskus myöhemmin.

    Satama täynnä elämää

    Halifaxin rantabulevardi, jos niin voi sanoa, on täynnä elämää. Bulevardista tulee mieleen Oulun torinranta puisine kävelykansineen.

    Bulevardi alkaa Halifaxin maahanmuuttomuseosta, joka oli tosi hieno. Museo on samalla se laituri, jolle maahantulijat ovat nousseet aikansa isoimmista laivoista, mutta myös ihan pienistä purkeista rankan merimatkan jälkeen. Pier 21 onkin kanadalaisversio Yhdysvaltojen Ellis Islandista.

    Nykyään laivat ovat vähän suurempia ja täynnä huvituksia, mutta laituri on sama. Yritin kuvata, miten tällä laivalla oli järjestetty sirkushuveja laivamatkan ajaksi. Käytössä oli ainakin pari vesiliukumäkeä, riippusiltoja ja itse poljettavat kulkuneuvot, joista katsella merimaisemaa.

    Kenenköhän laukku?

    Näyttely oli koskettava, ja vaikka Suomi mainittiin vain yhden esimerkkiperheen kauttakulkumaana (Viro-Suomi-Ruotsi-Kanada), esillä olleista esineistä aisti toisaalta surun ja pelon jättää kotimaa taakse ja toisaalta innon ja toivon löytää uusi parempi elämä Kanadasta.

    Opas kertoi, että kautta aikojen eniten Kanadaan on muutettu Iso-Britanniasta, mutta isoja joukkoja on aikoinaan tullut myös Italiasta, Hollannista ja tietenkin Saksasta. Tämän matkalaukun omistaja oli tietojen mukaan tullut Itävallasta, ja kyseessä oli nainen.

    Harvoinpa tulijoilla kuulemma laukuissaan mitään oli. Piti vain olla iso ja hieno matka-arkku, jotta näyttäisi vauraammalta uuteen kotimaahan tullessaan.

    Discovery Centerissä puuhaa lapsille

    Discovery Center heti maahanmuuttomuseon vieressä olisi ollut aivan mahtava paikka Onnille. Oli vähän surullista kulkea siellä, kun paikalla oli niin paljon iloisia lapsia, ja olisi ollut niin paljon kivempaa kokeilla erilaisia härpäkkeitä Onnin kanssa.

    En tullut ottaneeksi montaakaan valokuvaa, mutta kyse oli Halifaxin vastineesta Oulun tietomaalle tai Vantaan Heurekalle. Tykkäsin paikasta myös siksi, että sen yhteydessä ollut pieni ”tiedekauppa” oli täynnä hauskoja pelejä, kirjoja ja leluja pienille tiedemiehille. Mukaan tarttui muutama sellainen Onnillekin.

  • Helmat hulmuten tulevaan

    Tällä viikolla täällä Saint Mary’s yliopistossa on vietetty valmistujaisia eli virallisemmin kyseessä oli Convocation. Keskiviikkona olisi ollut kauppatieteiden valmistujaiset, mutta silloin en vielä tiennyt koko touhusta. Torstaina sitten ihmettelin, kun siellä täällä näkyi iloisesti hymyileviä nuoria ihmisiä kummallisissa kaavuissa.

    Pikainen googlailu sen sitten kertoi, että valmistujaiset olivat menossa. Niitä vietettiinkin sitten kolme päivää, koska torstaina vuorossa olivat luonnontieteiljät ja perjantaina kielten opiskelijat, jotka täällä saavat itselleen Bachelor of Arts -kandidaatin tutkinnon. Luulisin, että heillä on mahdollisuus myös maisterin tutkintoon, mutta sitä en enää selvittänyt.

    Noiden lisäksi täällä voi opiskella myös kasvatustieteitä, ja koska jokaisena päivänä valmistujaisia pidettiin kaksi settiä, myös he saivat jonakin päivänä omat hattunsa ja diplomikäärönsä.

    Akateemiset symbolit
    On hienon näköistä, kun valmistuneet kävelivät kulkueena sisään juhlasaliin. Ilmeet olivat vielä tuolloin kovin vakavat.

    Meidänkin pitäisi saada Suomeen samanlaisia värikkäitä akateemisia tunnusmerkkejä. Ei niiden välttämättä tarvitsisi olla hassuja hattuja, kuten kulkueen perässä tulevilla opettajilla ja professoreilla, mutta jotain kivaa kuitenkin.

    Ilmeisesti valmistujaisten vuoksi törmäsin myös Suomen ”akateemisiin symboleihin” käydessäni kahvilassa. Siellä oli tippikassassa kysymys siitä, mitä vastaväitellyt tohtori saa Suomessa. Vastausvaihtoehdot olivat kellosta sinettisormukseen, mutta se oikea oli silinterihattu ja miekka.

    Myyjä oli ihmeissään, kun kerroin olevani tohtori Suomesta, mutta miekkaa tai hattua minulla ei vielä ole. Hän piti sitä vähintäänkin outona, että väitellyt joutuu itse ostamaan hattunsa, jota saa pitää vain promootiossa muutaman vuoden välein. Hintaakin hän kauhisteli.

  • Jetlag

    Ihmettelin tänään, kun ajatukset harhailivat enkä pystynyt keskittymään oikein mihinkään. Alkoi jo harmittaa, että eikö tutkimushommista tulekaan yhtään mitään, mutta nyt illalla välähti. Minullahan onkin jetlag!

    Vatsa vaikeana

    Olin elänyt nämä pari päivää vakuuttuneena siitä, että paikallinen ruoka vaatii totuttelua. Washroomit ovat tulleet tutuksi, vaikka en ole vielä käyttänyt edes hanavettä.

    Vatsavaivoista huolimatta olen tankannut aamuisin, kuten näkyy. Kaurapuuron piilotin jugurtin alle 😉

    Tänään uskaltauduin jopa kampuksen ravintolaan, jossa tarjoiltiin  muovihaarukalla syötävää ruokaa  pahviastioissa. Vaihtoehtona oli myös puikot, mutta viereisen pöydän kiinalaisopiskelijat saivat minut tyytymään haarukkaan. Kananuudelit olivat ihan hyviä, mutta taisin vahingossa tilata perheannoksen.


    Ja nyt kun tälle ruokabloggaajan tielle nyt lähdin, niin tässä myös kuva illallisesta.

    Veitsi mukaan reissuun

    Note to self: Ota matkalle aina mukaan eväsrasia ja hedelmäveitsi. Eväsrasia toimii lautasena, lämmitysalustana ja hätätilassa se sopii vaikka eväiden kuskailuun 😉

    Vielä tärkeämpi on kuitenkin hedelmäveitsi. Sillä voi tarpeen mukaan suurentaa myös adapterin pistokkeen reikiä, jos nyt sattuu käymään niin, ettei tietokoneen laturin pistoke siihen menekään.

    Jälki ei ollut kaunista, mutta toimiva peli siitä tuli.
    Reppuun olisi kannattanut pakata myös meisseli. Pitäisi kiristää ikkunan tuuletuskahva tai mikä lieneekään.

    Takaisin jetlagiin
    En muista, että olisin koskaan kärsinyt jetlagista, mutta harvoinpa olen näin monen aikavyöhykkeen yli matkustanutkaan saman päivän aikana.
    Nyt on sitten pää pökkyrällä, vatsa sekaisin ja yöunet pätkittäisiä. Viime yönä näin kauheaa painajaista, jonka onneksi jo unohdin. Lakanan olin kuitenkin kerinyt lattialle ja peiton käärinyt mytyksi kainaloon.
    Otin onneksi viime hetkillä Suomesta mukaan melatoniinia. Nappasin yhden poskeeni ennen tämän kirjoittamista ja nyt alkaa selvästi nukuttaa. Hyvää yötä minulle. Onkinhan kello jo kahdeksan.. Pieleen meni tämäkin.
    ***
    Update seuraavana aamuna: Nukuin kymmenen tuntia ja heräsin vain kerran, kun Suomessa alkoi työpäivä. Sen tietää siitä, kun puhelin alkaa piipittää sähköposteja.