Vietin ensimmäistä äitienpäivää täällä Espanjassa. Onni nukahti vielä toviksi sen jälkeen, kun annoin hänelle aamumaidon. Jossakin välissä Ilkka oli hiippaillut keittiöön, koska heräsin Onni kainalosta siihen, kun keittiöstä kuului kolinaa. Vaivihkaa vaihdoin Onnille vaipan ja jäin odottelemaan, mitä tuleman piti.
Hissillä kahvit sänkyyn
Täällä Villa Magnassa eli siis talokompleksissa, jossa asumme, on hissi. Voi kuulostaa luksukselta, mutta asustelemme kolmessa kerroksessa, joten hissi tulee tarpeeseen.
Kun hissi kilahti yläkertaan, Ilkka asteli sieltä tarjottimen kanssa. Oli keittänyt hyvät espanjalaiset kahvit ja taiteillut croissantit ja kaikki. Onnikin sai lisää maitoa.
Laatuaikaa Välimeren maisemissa
Ilkka vei pojan mennessään, joten sain nautiskella kahvit yläkerran parvekkeella. Meillä on periaatteessa kahdessa tasossa parveke, kun katollakin voisi löhöillä. Siellä tosin vain käväistiin katsomassa ensimmäisenä aamuna maisemia. Mutta kyllä hieno maisema oli alemmaltakin parvekkeelta, kun äitienpäiväkahvia siellä nautiskelin.
Suomalaisena sitä kuitenkin kaipaa kotimaisia uutisia, joten Ilkka oli äitienpäivälahjaksi vielä ostanut Hesarin iPadiin. Vähän aiemmin luovuimme kokonaan Itä-Savon paperiversiosta, kun sitä ei tule koskaan luettua. Sähköinen versio on parempi, mutta ei tietenkään Itä-Savon. Se on ihan kökkö, sori nyt vaan.
Paatti ja pirssi Marbellasta
Päivä oli vähän pilvinen, joten hyppäsimme heti aamusta pirssiin, ja ajaa hurautimme Marbellaan. Olipa siellä komeita paatteja ja vielä komeampia autoja.
Onni ihmetteli Andalucian Ferrari Clubin edessä punaisia auton tapaisia, mutta hymyili leveimmin Lamborghini Gallardo Superleggeran vieressä. Kulkee kuulemma reilusti yli 300 kilometriä tunnissa, mutta oli niin matala, ettei tämmöinen persjalkainen suomalaismuija sellaiseen kehtaisi vääntäytyä. Mieluummin ajan moottorikelkalla, mikä syö saman, minkä tuollainen valkoinen 300 000 euron matalalattiahenkilöauto.
Tietullin kautta
Meillä ei nyt ollut sellaisia pikkurahoja, että olisimme moiseen menopeliin täkäläisen vuokra-Opelimme vaihtaneet, joten suuntasimme lounaan jälkeen takaisin Fuengirolaan.
Minä toimin täällä kartturina, ja ajattelin, että nopeammin päästään moottoritietä tai mitä lie autoviaa. Muuten hyvä, mutta AP-7, kuten muutkin P-kirjaimella merkityt tiet, kulkevat tietullien läpi. 4,50 euroa siitä hyvästä, että saimme ajaa hyvää tietä reippaasti, oli kuitenkin ihan ok varsinkin, kun olin unohtanut kaikki Onnin vaipat kotiin. Koti tarkoittaa täällä nyt tätä Villa Magnan asuntoa.
Kannattaa kuitenkin ehkä ajella A-7 -tietä jatkossa. Siellä ei ole tietulleja, ja meillähän ei lomalla ole niin kiire, ettemmekö ehtisi ajella kuuttakymppiä.
Alkukesästä kuulin yhden jos toisenkin suusta, että kannattaisi käyttää kaikki liikenevä aika lepäämiseen. Pah, sanoin minä ja porskutin eteenpäin. Nyt tuntuu, että olivat peijoonat oikeassa.
Omasta kokemuksesta tiedän, että raskauden loppuvaiheella tulee luettua netistä liikaakin kauhukertomuksia synnytyksestä, joten enpä kerro sen yksityiskohtia. Ehkä synnytyskertomuksen aika tulee joskus myöhemmin. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja heinäkuun 22. aamuna meille syntyi terve, kymmenen pisteen poika. Vaikka jouduinkin lopulta sektioon, poika parahti heti keinovalon kohdattuaan niin, että tuli heti selväksi, että keuhkot ainakin ovat kunnossa.
Paha vaan kun samaa parkumista on jatkunut senkin jälkeen. Laitoksella itkeä tihrustin sitä, kun poika vaan huusi, kun yritin häntä imettää. Nukuin kahdesta neljään tuntia yössä ja silloinkin, kun poika nukkui, tuore äiti valvoi ja pelkäsi seuraavaa syöttöä. Oli kamala kuunnella muiden äitien kertomuksia, kuinka paita kastui yöllä, kun maito nousi kohisten, ja kuinka tyytyväisiä heidän tenavansa olivat.
Imemään huijattu parkuja
Jouduin olemaan sairaalassa yhteensä melkein viikon. Lauantai-iltana sinne menin ja perjantaiaamupäivänä pääsin pois. Rintaruokintaa yritettiin monta kertaa päivässä. Kokeneet kätilöt neuvoivat monta hyvää konstia huijata lapsi syömään. Rintakumi täytettiin korvikkeella tai sitä työnnettiin suupielestä väkisin lapsen suuhun samalla, kun kitisevää nyyttiä pidettiin rinnalla. Neljä päivää sektion jälkeen maitoa alkoikin tulla, ja minä luulin, että vaikeudet olivat ohi. Samanlaisina jatkuivat.
Laitoksella pojalle annettiin 5-10 milliä korviketta huijaamiseen ja samalla määrällä yritin mennä kotonakin. Isä ei varmaan uskonut etukäteen, millaista meteliä poikansa pitää nälissään. Ensimmäisenä viikonloppuna Ilkka kaivoi esiin kuulosuojaimet ja niiden avulla selvittiin alkuviikkoon. Edelleen yritin syöttää lapselle rintaa, mutta nostin korvikkeen määrän pariinkymmeneen milliin.
Lopulta päädyttiin siihen, että mennään neuvolaan painokontrolliin. Vaikka paino oli noussut kohisten, neuvolasta sanoivat, että kannattaa nostaa reilusti korvikkeen määrää. Kuulemma ohjeellinen maitomäärä olisi yhteensä 20 prosenttia lapsen painosta.
Neuvolareissu tuli ihan oikeaan paikkaan. Kumpikaan meistä ei ollut juuri nukkunut, ja huoli siitä, onko lapsi terve, kun vaan huutaa, alkoi käydä aika raskaaksi. Poika todettiin oikein virkeäksi ja jänteväksi ihmisenpennuksi, joka oli pienestä ruokamäärästä huolimatta kasvanut normaalisti.
Arjen helpotus
Aluksi neuvolan ohjeet toimivat ja mekin pääsimme välillä nukkumaan. Aluksi Ilkka siirtyi nukkumaan yläkertaan ja minä jäin vauvan kanssa alas. Se toimi kohtalaisesti, mutta minun piti aina ravata ylös hakemaan maitoa ja sillä aikaa kiljukaula piti konserttiaan alakerrassa.
Kerran yllätin Ilkan etsimästä lastaan vällyjen välistä keskellä yötä. Naamalla oli tosi huolestunut ilme, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään nostelevan peittoja ja tyynyjä niin varovaisesti. Raukkaparka oli niin väsynyt ja stressaantunut, että vauva tuli uniinkin. Molempia nauratti, kun Ilkka alkoi heräillä horroksestaan ja tajusi, mitä oli unissaan tekemässä.
Parhaaksi ratkaisuksi tuli lopulta se, että ensin Ilkka otti pari yötä kokonaan huolekseen. Vauva siirrettiin nukkumaan yöksi yläkertaan ja Ilkka pelasi, teki geokätköjä ja mitä lie puuhailikaan täällä koko yön. Aina kun nappula aukaisi suunsa, Ilkka kiiruhti maidonlämmitykseen. Minä sain kuitattua pienen siivun univelkaa ja aloin taas palailla ihmisten kirjoihin. Nyt en jaksa sen kummemmin avautua, mutta ensimmäiset pari viikkoa minulla oli itku tosi herkässä. Kun lapsi huutaa, maitoa ei tule ja itse on sektiosta kipeä, tuntee olonsa tosi surkeaksi. Edelleenkin vähintään kerran päivässä mieleen hiipii epäusko siitä, onko minusta sittenkään äidiksi, mutta se on pientä niihin ensimmäisten viikkojen ajatuksiin.
Kirottu D-vitamiin
Pojan posket alkoivat pyöristyä kovaa vauhtia ja korvikkeen määrää nostettiin tasaisesti. Neuvolasta saatiin hyvää palautetta kehityksestä, ja toisaalta myös ymmärrystä siihen, kun harmittelin imetyksen surkeutta. Äitiysneuvolan puolelta sain reseptin johonkin pahoinvointilääkkeeseen, jonka pitäisi lisätä maidontuloa, mutta neuvolan tätiä (Mikähän olisi oikea titteli?) alkoi mietityttää se, ettei lääkkeen sivuvaikutuksia ja imeytymistä lapseen ole liiemmin tutkittu. Meidän nappula ehti elämänsä ensiviikkoina imeä äidinmaidosta ison määrän antibiootteja ja vielä enemmän voimakkaita särkylääkkeitä, joten sovittiin, ettei pumpata häneen enempää lääkkeitä. Tulee maitoa tai sitten ei ja loppu annetaan korviketta.
Kun poika sai riittävästi ruokaa, arki alkoi näyttää valoisammalta. Jonkinlaista rytmin poikasta alkoi hahmottua, kunnes poika täytti kaksi viikkoa ja piti aloittaa D-vitamiini. Pari ensimmäistä päivää meni ihan ok, mutta sitten se alkoi. Maha mukruili hirmuisesti ja hetken jo ajattelimme, että se on koliikkia. Cuplatonista ei ollut hyötyä, jos ei haittaakaan.
Seuraavaksi alettiin syöttää maitohappobakteereja. Ensin annoin niitä tippoina, mutta neuvolasta opastivat avaamaan kapselin ja sekoittamaan jauheen maitoon, koska niin ei syöttäisi turhaan öljyä vauvalle. Ei apua.
Sitten koitti kolmiviikkossynttärit ja piti nostaa annostus viiteen tippaan yhdestä tipasta. Pikkuisen maha meni ihan kippuralle ja hänestä tuli kiukkuinen äkäpussi. Toinen neuvolan täti käski pudottaa annosta kahteen ja nostaa vähitellen viiteen D-vitamiinitippaan. Ei auttanut enää sekään ja kokeilin toista valmistetta. Ei tulosta.
Tänään ollaan sitten jätetty ihan kaikki ylimääräinen pois ja annettu vain korviketta, koska maitoa minulta ei enää tule. Saa nähdä, miten käy, kun seuraavaksi aletaan ottamaan aine kerrallaan lääkkeitä ja lisiä takaisin.
Itkua ja vaikerrusta
Näista vaikeuksista ei varoitettu etukäteen. Joskus taisin kirjoittaa, että teineille paras ehkäisykeino on näyttää videota synnytyksestä. Ehkä tehosteena voisi käyttää autenttista videomateriaalia nälkäänsä ja tuskaansa kirkuvasta sylivauvasta.
Ihan rehellisesti sanottuna vauva-arki on järkyttävän raskasta. Kaikki vain puhuvat siitä, kuinka vauva-aika menee liian nopeasti ohi ja siitä pitää nauttia. Miten nautit, kun lapsi kirkuu niin, että oma syke nousee sadan paremmalle puolelle muutamassa sekunnissa? Vauvaidylli on siitä kaukana.
Vaikka itkua riittää koko päiväksi, pahimpia ovat yöt. Yritän pitää jälkikasvun hiljaisena, jotta Ilkka saa nukkua. Hänen pitääkin lähteä töihin jo maanantaina eli siis TÄNÄÄN! Olen kirjoittanut tätä postausta parina yönä, ja maanantai on hiipinyt hiljaa todelliseksi. Kohta nähdään, miten pinna pitää ja äiti jaksaa, kun onkin yksin kotona rääpäleen kanssa. Saisipa edes yhden tietoisen ja minulle tarkoitetun hymyn palkaksi…
Hetkisen kestää ennen kuin oma metsä on edes yhtä pitkää kuin tämä isän metsä.
Ilkka, isä, äiti ja Liisa olivat minulla viime lauantaina hommissa. Pikkuruisen peltotilkun omistajana päätin alkaa metsätilalliseksi ja istuttaa pellon täyteen pikkuruisia männyntaimia. Kun oma vartalo ei enää oikein taivu istutushommiin, pyysin muita apuun. Liisaa en pyytänyt. Häntä yritin vähän toppuutella, ettei niin kovasti rehkisi, mutta ei kuulemma osannut olla tekemättä mitään.
Olipa siinä hommaa. Minä kiittelin kovasti talkoolaisia 1 000 taimen istutuksesta, mutta tänään sitten selvisi, että talkoolaiset olivat vieläkin ahkerampia. Taimiahan olikin 1 500! Nyt minulla on sitten 1 500 mäntyä. Ei ne kovin suuria ole. Enemmänkin sellaisia pienenpuoleisia ja vaatimattomia, mutta kovasti ne yrittävät nyt juuriaan sankilaiseen peltoon punnertaa.
Minulle ei taida noista männyistä niin suuren suurta hyötyä olla, mutta ehkä mökelö voi niistä joskus saada helpotusta rahapulaansa. Kai se tukkipuun hinta vielä kymmenien vuosien päästäkin on enemmän kuin taimen ostohinta eli 15 senttiä plus verot. Vaikka ei mökelölle mitään muuta äitiltään jäisi, niin saapahan ainakin 1 500 petäjää. Jokusen ehtinee tosin harventaa jo sitä ennen.
Kuka se siellä kurkottaa kuusenlatvaan? Ilkkahan se siellä apinaa leikkii.
Oltiin geokätköilemässä tässä yhtenä viikonloppuna ja tehtiin uusi yhden päivän kätköennätys, 24 purkkia. Muutama oli tosi vaikea, mutta Ilkka poimi nekin urhoollisesti. Jos kuvaa tihrustaa oikein tarkkaan, huomaa, ettei Ilkalla ole siinä edes housuja. Oli kuulemma helpompi kiivetä, kun ei ollut kiristäviä vaatekappaleita.
Minä yritin mönkiä yhdellä toisella kätköllä sillan tukipalkkien alla, mutta eihän siitä mitään tullut. Taas riensi Ilkka ’Da Apinamies’ apuun, ja rimpuili puumerkit lokikirjaan. On se hurja!
Poneja!
Ja sitten me mentiin yhdelle multikätkölle. Multit ovat inhottavia, kun niihin voi mennä aikaa ihan hirveästi eikä sittenkään osu oikeaan. Yleensä me jätämmekin ne suosiolla väliin, mutta tällä kertaa sain ylipuhuttua Ilkan multille. Oli vähän oma poni ojassa, kun tiesin, että multi liittyy ponihommiin.
Niinhän siinä kävi, että vihjeet piti laskea poniaitauksen luona. Ilkka on niin allerginen, että jäi autoon. Minä taas tykkään vähän paljon poneista, ja laskin koordinaatteja toooosi pitkään.
Ne oli niin söpöjä!
Multipurkilla ponitarhalla.
Ruuvipruuvi
Mitkähän lie ritkestonet Ilkan Suzukissa alla? Ainakin ne kestävät melkein isältä pojalle eikä haittaa, jos joku ruuvi törröttää eturenkaassa. Huomasimme jo viikko ennen kätköilyreissua Vesannolta tullessamme, että keskelle rengasta oli ilmestynyt ruuvinkanta. Ei kai se pelkkä kanta voi olla, joten ruuvin – pitkän tai lyhyen – täytyy olla sisällä.
Aloimme, tai siis Ilkka alkoi – minä istuin autossa – heti tarkkailla ilmanpaineita. Outoa, ettei rengas ole vieläkään tussu. Joko ruuvi on niin lyhyt, ettei se ole läpi asti, tai sitten se on niin tiukasti paikallaan, ettei ilma pääse vuotamaan.
Jos minun Jopon renkaassa törröttäisi ruuvi, ei Jopo taatusti kulkisi minnekään. Paitsi ei ole niin väliä, vaikkei kulkisikaan, koska minulla on uusi pyörä!
Ennemmin tai myöhemmin suhteessa tullaan keskusteluun äidin ruuat vs. tyttökaverin ruuat. Olemme saavuttaneet tänään tuon kulminaatiopisteen. Arvata saattaa, että pyöräytin tänään ruuaksi lihapullia jokaisesta kodista löytyvän Kotiruokaa-kirjan reseptin mukaan.
Jo joskus aiemmin Ilkka oli ihmetellyt, miten kaupan lihapullat ovat niin tiiviitä, kun taas kotikutoiset pullat tuppaavat hajoamaan lautasella. Siksipä vähensin nesteen ja korppujauheen määrät puoleen ja vaivasin pullataikinaa vähän pidempään.
Ei auttanut. Lihapulla hajosi taas lautaselle.
Äiti teki niin hyviä
Ilkka kehui äitinsä lihapullia, joihin minä en koskaan ehtinyt omin hampain tutustua. Ne olivat olleet pieniä ja tiiviitä, mutta kuulemma saman makuisia kuin nämä minunkin hajoavat pullat.
En myöntänyt tehneeni mitään virhettä, vaan aloin selitellä, että niin, niin mutku meijän pullia ei ole paistettu rasvassa pannulla vaan uunissa pellillä. Ei auttanut sekään. Uunissa oli paistettu Ilkan kotonakin.
Nytpä siis alan etsiä tiiviiden lihapullien salaisuutta. Jos joku osaisi pikkuisen ohjata oikealle polulle niin kiitollisuudella otan vinkin vastaan.
Tiedän omasta kokemuksestani sen tuskan, kun melkein maistaa jonkun ruuan suussaan, mutta tietää, ettei saa sitä ruokaa ikinä. Minulle sellainen ruoka on Lahja-mummon vastapaistettu rieska. Sitä ei saa enää koskaan, mutta ”niitä oikeita” lihapullia voisin ehkä Ilkalle onnistua tarjoilemaan.
Saimme tänään surullisen viestin VHI:ltä. Geokätkömme Kotkanpesä oli tuhottu. Kotkanpesä oli kirjaimellisesti laitettu maan tasalle, ja vaikka kävimme sitä etsimässä, pesää ei löytynyt.
Ilkka etsii kotkanpesää
Metsuri tiesi kertoa, että puut haetaan jo tänään, joten on vielä pienen pieni mahdollisuus, että kätköpurkki löytyisi.
Tämä on ensimmäinen menetys geokätkentätaipaleellamme. Harmittaa, että tuhon omaksi päätyi vielä sellainen purkki, jonka tekemiseen tarvittiin vähän tavallista enemmän aikaa ja vaivaa.
Ilkan joululahja viuhuu ilmassa
Ilkka olisi tänään halunnut ostaa ilotulitteita, mutta sain hänet järkiinsä. Isoimmatkin pommit ovat ihan surkeita kissan pieruja, joten rahan haaskausta koko ilotulitehomma.
Sen sijaan Ilkka marssi alennusmyynteihin ja osti itselleen myöhästyneeksi joululahjaksi kahvakuulan. Nyt ilmassa viuhuu iso murikka, joka kelpaa ovenpönkäksi, jos ei muuhun. Kesällä sitä voi käyttää verkonpainona.
Olihan tuo ihan tehokasta kuntoilua, mutta pelottaa, että kuula kirpoaa kädestä ja singahtaa kohti telkkaria. Onneksi nyt joulun aikaan ollaan katsottu niin paljon telsua, että voidaan jäädä telkuttomalle tammikuulle, jos oikein huonosti käy. Viinikaappi on jo matkalla huoltoon…
Oltiin viime viikonloppuna Nurmeksessa kelkkailemassa. Majoituimme Matkailu- ja nuorisokeskus Hyvärilän lomahuoneistoissa. Yleensä koiran kanssa matkustavat majoitetaan johonkin 70-luvun rupumökkiin, mutta tällä kertaa saimme luksushuoneiston. Tilaa oli yli 100 neliötä, vuolukivitakka, hetivalmis kiuas ja seinällä valokuvaaja Reino Turusen taidetta. Hetakin vaikutti varsin tyytyväiseltä koiramatkustajalta, vaikka ei aluksi meinannut uskaltaa kiivetä yläkertaan, ja sen kerran kun kiipesi ylös asti, piti kantaa alas.
Isä kantaa Hetan portaissa.
Kelvotonta patikkoa kiskurihintaan
Pohjois-Karjala tai ainakaan Nurmes ei kuitenkaan ollut kelkkailijan paratiisi. Kaukana siitä. Valittavana oli joko kymmeniä kilometrejä jääreittiä tai saman verran hirveätä patikkoa metsässä. Ja tästä lystistä piti maksaa 20 euroa päivä tai 40 euroa viisi päivää. Kiskurihinta urien laatuun nähden.
Pohjoisessa ajaessa olen jotenkin saanut sellaisen kuvan, että jos kelkkareitti menee jotakin sähkölinjaa pitkin, se on hyvää, tasaista baanaa, mutta Nurmeksessa siitäkin oli tehty mahat ympäri kääntävää patikkoa.
Missään nimessä Nurmesta ei voi suositella kelkkailijalle. Kelkkailijoita ei näkynyt Nurmeksen päässä kuin muutamia yksittäisiä. Ilkka kyseli heiltä reittien kunnosta, mutta kaikki nurmeslaiset tuntuivat jo tietävän, ettei Nurmeksessa ole yhtään hyvää reittiä.
Hyvän baanan perässä harhaan
Ensimmäisenä päivänä ajoimme monta kertaa harhaan. Ensin jäällä eksyimme Kolin reitiltä, ja isä joutui suunnistamaan meidät kartan perusteella perille. Vaikka oli ihan lämmin ilma, 50 kilometriä jäätä pitkin ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta. Vielä kun Kolille ei päässyt kelkalla, päätimme lähteä jään yli Lieksan puolelle ja ajella metsäreittiä pitkin takaisin Nurmekseen.
Lieksan reitti löytyi hyvin, ja ensimmäiset vastaantulijat sanoivat, että kymmenen kilometrin patikkoreitin päässä odottaa hyvä reitti. Siitä innostuneena jaksoimme pomppia patilta toiselle.
Edessä aukeava reitti täytti odotukset jopa niin hyvin, että innoissamme jatkoimme tasaista reittiä suoraan, vaikka olisi pitänyt kääntyä tiukasti vasemmalle patikkopätkälle. Isä ihmetteli ääneen vasta Uimaharjun tehtaan luona, että noinkohan olemme oikealla reitillä. Uimaharjun Teboilin myyjä kielsi meitä lähtemästä takaisin jäälle, joten päätimme ajella takaisin ja etsiä sen kadonneen risteyksen.
Lynx myytävänä
Oikea reitti löytyi, ja taas meillä oli edessä patikkopomppimista. Parin kilometrin päässä isä ja Ilkka löysivät ummessa olevan metsäautotien, jota pitkin voisimme oikaista. Isä lähti ensin Shiftillä loivaan ylämäkeen ja minä otin oikein vauhtia ja pinkaisin Lynxillä perässä.
Eihän se mihinkään umpisessa päässyt. Siihen tökkäsi puoliväliin ylämäkeä ja jyräytti kiinni paksuun kinokseen. Koitin ensin ottaa Ilkkaan yhteyttä kypäräpuhelimella, ettei tulisi ollenkaan perässä, ja kun yhteyttä ei saanut, yritin viittoilla, että ajaisi ohi.
Ilkka pysähtyi auttamaan minua. Oli vähän kiukkuinen, ja minä vielä vähän enemmän. En voinut sille mitään. Yritin tulla niin lujaa kuin pääsin isän polkemaa reittiä, mutta niin vain loppui Lynxistä teho. Kohta puoliin isä soitteli ja kyseli, jäätiinkö kiinni. Ajoi sitten Shiftillä takaisin ja tuli apuun.
Ilkka ja isä saivat tehdä kovasti töitä ennen kuin Lynx liikahti. Sittenkin päätettiin, että lähtään takaisin ja ajellaan vaikka teitä pitkin Lieksaan. Saatiin kaivaa Lynxiä vielä toisenkin kerran samasta kinoksesta ennen kuin pääsin mäen alas. Ajoin siinä palatessani jopa Ilkan kelkan suksen päältä, kun en umpisessa saanut käännettyä kelkkaa riittävän jyrkästi, ja Ilkan sukset olivat niin ottavassa kulmassa. Ei tullut onneksi mitään.
Ja taas kaivetaan Lynxiä kinoksesta. Lynxissä on kaksi hevosta: isä ja tyttö.
Ilkka vetäisi Pollensa käyntiin ja kävi kääntymässä mäen päällä. Ihan pöljää, että minä jäin kiinni, mutta ei muut.
Teitä pitkin jäälle ja huoltsikan kautta kotiin
Ajettiin pitkät matkat taas teitä pitkin. Pahoitteluni siitä, mutta reitti oli kerta kaikkiaan niin surkeassa kunnossa, ettei siellä kotimaisella ilveksellä päässyt kulkemaan. Jäin vielä kolmannenkin kerran kiinni ennen kuin päästiin onnellisesti takaisin Nurmes-Koli -jääreitille, ja ihan lähelle Nurmesta – kiitos isän suunnistustaitojen, vaikka satoi räntää ja näkyvyys oli tosi surkea.
Sitten isältä loppui bensa. Oli kuulemma ajellut minulle reittiä umpisessa kaasu pohjassa, mutta Shift oli kulkenut vain viittäkymppiä. Oli varmaan imaissut bensaa ihan mukavasti. Ei meillä onneksi ollut kuin kymmenen viisitoista kilometriä Nurmekseen. Isä hyppäsi Lynxin puikkoihin ja minä kyytiin, koska Ilkankin kelkasta alkoi menovesi loppua.
Ilkka hurautti suoraan tankille, ja me haettiin isän kanssa bensakanisteri mökiltä. Palattiin takaisin ja tankattiin Polaris, ja palattiin takaisin. Täytyy sanoa, että hetivalmiilla kiukaalla on etunsa silloin, kun on ajanut yhteensä 300 kilometriä kelkalla ja niistä 120 jäällä.
Surkeuksien surkeus
Sunnuntaina oli isän syntymäpäivä. Päätimme lähteä Kuohattijärvelle suuntautuvalle reitille, koska sitä hoidettiin kartan mukaan useampaan kertaan kaudessa. Paskat, sanon minä. Ajettiin reittiä parikymmentä kilometriä ja käännyttiin takaisin. Lynxi jäi taas kiinni, mutta nyt se oli minun vikani. Sillä ei kestä yhtään pudottaa vauhtia kurviin, jos ajaa umpisessa. Muuten se kaivautuu takapuolesta kiinni ja korskahtaa pystyyn kuin vauhtihirmu hevonen.
Taasko se suttaa paikallaan? Minä istun jo kinoksessa itkemässä.
Oli hassun näköistä, kun isä työnsi ja lopulta kaatui, ja Ilkka roikkui mahallaan Lynxin vierellä, kun ei uskaltanut löysätä kaasusta, ettei taas joutuisi kaivamaan kelkkaa kinoksesta. Minulla sen sijaan tuli itku ja kiukku. Uhkasin jättää kelkkailun kokonaan, kun en ikinä mitään oppisi. Kai se oli uhkaus vain minua itseäni kohtaan ja muille erittäin varteenotettava lupaus. Ajoin kuitenkin kotiin. Päivän saldona noin 50 kilometriä.
Suunnattiin loppupäiväksi autolla Kolille syömään. Komeat maisemat olivat peittyneet sumuun, mutta näköalahissi oli hauska.
Palo-ojat näköalahississä.
Tahkolle rallipätkää
Kelkkamiestä ja -naista ei pari huonoa kelkkailukokemusta säikäytä. Niinpä tankattiin taas maanantaina kelkat ja suunnattiin nenät kohti Tahkoa. Taas edettiin 30 kilometriä patikkoa. Isä kokeili välillä Lynxin umpisen ominaisuuksia, ja totesi, että tehoa ei ole, mutta tasaisella kaasulla silläkin pääsee kulkemaan umpihangessa.
Ylä-Luostan kaupalla oli pakko pysähtyä ostamaan juomista. Patikkourheilu on aika kovaa hommaa toimistotyöläiselle. Kaupan myyjä sanoi, että Ylä-Luostalta Kiparille on hyvää reittiä, eikä hän olisi voinut olla enemmän oikeassa. Hurautimme Kiparille alta aikayksikön, vaikka alkoi sataa räntää niin, että lasit muurautuivat umpeen. Hirmuista rallipätkää oli kiva lasketella.
Kiparin jälkeen reitti normalisoitui, muttei siitä ihan nurmeslaista patikko sentään tullut. Näkyvyys heikkeni entisestään, ja vaatteista alkoi mennä vesi läpi. Päkätin matkalla Ilkalle ja isälle, etteivät ajaisi niin lujaa. Sain tulla Lynxillä niin lujaa kuin ikinä koneesta irti sain, ja siitä huolimatta näköyhteys katkesi monta kertaa. Olisin varmaan kääntynyt välillä harhaan, jos herrat eivät olisi pysähtyneet odottelemaan.
Tahkolle ei sitten koskaan mennä ainakaan Sokos-hotelliin. Kävimme siellä syömässä, ja kysyin, löytyisikö hotellista kuivauskaappia, jossa voisimme kuivata ruokailun ajan tamineitamme. Eivät antaneet yhtään hotellihuonetta käyttöömme. Olisimme tarvinneet vain ja ainoastaan kuivauskaapin, ei huonetta eikä mitään muuta. Hotellin työntekijät olisivat voineet vaikka viedä meidän tumput kuivauskaappiin, jos olisivat pelänneet meidän sotkevan märillä kengillä huoneen lattioita.
Naisten vessassa oli onneksi patteri, jossa saimme hiukan kuivattua hanskoja. Paluumatka oli sitten koko matkan räntäsadetta. Ylä-Luostalle päästiin nopeasti, mutta siitä eteenpäin olikin taas patikkoa. Alkoi jo tympäistä koko homma. Aina välillä roiskautin hanskoista vettä tantereeseen ja pyyhkäisin laseista lumia, sillä seurauksella, että kelkka meinasi karata käsistä patikkoisessa maastossa. Isä kurautti jopa reitin sivuun ojaan, kun ei nähnyt mitään.
Onneksi päästiin perille ihmisten ajoissa, ja taas hetivalmiista kiukaasta oli apua lämmittelyyn. Vesitiivis GoPro Hero -kypäräkamerakin oli huurtunut niin, ettei videoista tullut muuta kuin sumuista suhrua. Enpä taida suositella GoProta kelkkailijoille. Patterit eivät kestä kylmää kyytiä ja vesitiiviyskin on niin ja näin. Lisään tähän melkeinpä ainokaisen säädyllisen videon, jonka GoPro suostui ottamaan ennen simahdustaan, heti kun saan sen YouTubeen. Siitä näkyy muiden kuvien ottajan eli Ilkan menoa ensin läheltä ja sitten kaukaa, kun nainen Lynxin sarvissa jää kuin täi tervaan.
Lyhyestä virsi kaunis: Nurmekseen ei kannata mennä kelkkailemaan, mutta Hyvärilään voisi hyvinkin majoittua. Polariksella pääsee umpista, Lynxillä jää kinokseen. Polaris kulkee rivakasti, Lynxiä joutuu odottelemaan. Kuka ostaisi naisen käytössä olleen Lynxin halvalla?
Meillä täällä Savonlinnassa on tällä viikolla oikein lehteenkin asti päässyt parturi Tanen parturi-kampaamo. Tanen parturi-kampaamo on takavuosina mainostanut ”joka 10. kerta ilmaiseksi” ilman aikarajoitusta. Ilkka on kiltisti käynyt silloin tällöin leikkauttamassa tukkaansa Tanella hintaan 23 euroa, vaikka se muualla maksaisi paljon vähemmän.
Kymmenes kerta tuli vastikään täyteen ja Ilkka siitä innoissaan, että halvaksi tulee. Maksoi tasan saman kuin ennenkin, 23 euroa, mutta käteen lykättiin ”ilmainen tuote”. Muuten hyvä, mutta tämä ilmaistuote oli pikkuruinen matkashampoo värjätylle tukalle. Eihän Ilkan tukka edes ole värjätty! Noita tuollaisia purtiloita saa joka paikasta ilmaiseksi ilman, että täytyy maksaa ylihintaa kymmenen kertaa parturista. Nyt Tanella tosin annetaan tuotelahja joka viidennestä kerrasta.
Tyhmästä päästä kärsii koko tukka
Ilkan episodista olisi pitänyt oppia jotain, mutta kun pää on puusta, oppi ei kerralla puuhun poraudu. Niinpä tässä ennen kelkkalomaa Nurmeksessa päätin mennä leikkauttamaan pahannäköiseksi menneen kuontaloni edustuskelpoiseksi. Viime kerralla kävin Barakissa ja olin vähän pettynyt leikkaukseen. Siksi päätin mennä Tanelle, koska sinne pääsee kuulemani mukaan nopeasti.
Niin pääsi. Heti samana päivänä istuin tuolissa. Tyttö katseli tukkaani ja totesi, ettei päässä ole paljon väriä, mutta että värinpoisto pitäisi kuitenkin tehdä ennen värjäystä. Värinpoistotököttiä tuli alkuun liian vähän ja niin tuli lopulta oikeaa väriäkin. Värinvalinnassa Barak oli kyllä ihan eri tasoa kuin Tane. Itse piti päättää ja mistä tällainen maalaistyttö mitään osaisi päättää?
Siinä vaiheessa alkoi vähän epäilyttää, kun tyttö laittoi paksuja vaaleita raitoja eteen. Tuntui, että saattaapa tulla vähän teinitukka, mutta olkoon menneeksi. Väristä tuli lopulta ihan siedettävä, mutta leikkauksesta voi olla kahta mieltä.
Tyttö kysyi, onko minulle leikattu aiemmin tasapitkä tukka. On leikattu, joten tyttö hapsi kysymättä mitään pari senttiä latvoista noin viidessä minuutissa ja siinä se. Luotin parturiin ja oletin, että kuivia latvoja ei tosiaan ollut enempää.
Kuivauksen aikana tuntui, että tukka lähtee päästä, kun tyttö sitä niin voimallisesti kampasi. Ainahan se värjäyksen jälkeen on vähän karheaa. Nyt karheutta on jatkunut yli viikon enkä joka päivä edes yritä harjata tukkaa suoraksi.
Pää näyttää ihan tasaväriseltä, mutta tukasta tuli kauheaa hamppua. Ehkä kestäisin hampputukankin, mutta laskussa oli sulattelemista. Minä olisin voinut tuhota tukkani muutamalla eurolla kaupan väripurtilolla, mutta nyt sain maksaa siitä hyvästä 167 euroa. Kuka olisi laittanut tonnin mummonmarkkoja jonoon parturissa? Sillä hetkellä, kun tyttö sanoi hinnan, muistin, miksi en taas ollut käynyt parturissa yli vuoteen. Saa taas odotellakin ainakin sen vuoden verran ennen kuin uskallan mennä uudestaan. Seuraavalla kerralla pitää pyytää tarjous ennen kuin asettaa takapuolensa parturin tuoliin. Tokkopa me Ilkan kanssa ainakaan Tanen tuoleja jatkossa kulutetaan.
Hannoverin reissullamme maaliskuun alussa oli niin kovin heikot nettiyhteydet, että bloggaaminen jäi pahasti retuperälle. Ammatillisempaan blogiini olen joitakin postauksia laittanut, mutta laitetaanpa tähän kuva- ja videokollaasia noloimmista hetkistä.
Messualueen koko ja tarjonnan laajuus sai maalaistytön suun loksahtamaan auki.
Savonlinnan miehet ovat tehneet matkaa jäämerelle moottorikelkoilla nyt kolme pitkää päivää. Ihan helppoa ja suoraviivaista eteneminen ei näköjään ole ollut, ainakin jos katsoo yhteen kelkkaan kiinnitetyn gepsin tallentamaa reittiä itärajan tuntumassa. Jotain voi ehkä päätellä myös Kelkkalehden keskustelufoorumilta, jonne kuskit huoltomiehen voimalla päivittävät kiitettävään tahtiin kuulumisia reitin varrelta.
Ensimmäinen kelkka kuului leikanneen kiinni jo 28 kilometrin kohdalla, ja samasta kelkasta hajosi alkumetreillä myös etupukki. Uutta iskaria on luvassa kolmannen ajopäivän illalla.
Joitakin pikkuongelmia on aiheuttanut lumi ihan kuin Valtion rautateiden uusille Italian ylpeyksille tänä talvena. Lunta on ilmeisesti itärajalla liian paljon tai sitten se on kantavuudeltaan heikohkoa. Vai liekö sitten ihan ilkeyttään lumi kutsunut kelkkoja vuoron perään tutustumaan myös piilottamansa kelkkareitin vierusojiin ja mättäisiin. Onpahan pysyneet kuskit lämpiminä, kun ovat kelkkoja kinoksesta kaivaneet.
Sunnuntaisurffailua kotimaisemissa
Me Ilkan kanssa sujuttelimme eilen kelkoilla täällä kotimaisemissa. Jos noille Jäämeren hurjastelijoille tuli matkaa 229 kilometriä sunnuntaina ja tahkosivat raikkaassa kevätsäässä yli kymmenen tuntia, me päästiin Ilkan kanssa paljon helpommalla. Muutamassa tunnissa kurvailtiin Savonrantaan ja takaisin yhteensä 180 kilometriä, ja siinä välissä ehdittiin katsella maisemia ja syödä maittava kotiruokalounas Myllykartanossa.
Mukava oli kelkkailla. Reitit olivat huippukunnossa ainakin siihen saakka, kun tultiin Savonrannan entiselle rajalle. Koko loppumatka oli sellaista röykytystä, että välillä sammutin ajopelinkin vahingossa, kun röykyssä ote kirposi ja tämä neiti mätkähti mahalleen sammutusnappulan päälle.
Itä-Savon moottorikelkkailijoiden ura oli ihan toista maata. Lapin leveää baanaa, sopivasti ylä- ja alamäkiä, tiukkoja mutkia ja mukavia pikkuhyppyreitä, mutta ei mitään liian tukalaa syheröä metsän siimeksessä.
Matkailumarkkinointi meinasi viedä metsään
Kerran meinasin hurauttaa pitkäksi, kun aloin miettiä, miten eteläsavolaista kelkkamatkailua pitäisi markkinoida. Täällä olisi hienot puitteet. On sopivasti huoltoasemia ja ruokapaikkoja, ja siinä välissä hyvää baanaa.
Savonlinnan puolella on huonosti yöpaikkoja ainakin, jos haluaa nukkua kelkkansa vieressä, ja miksi ei haluaisi. Kerimaassa onkin sitten loistavat puitteet sekä kuskille että kelkalle. Jos illan mittaan on vielä draivia, Kerimaasta löytyy myös rata, jossa voi käydä purkamassa viimeiset energiat ennen yöunia.
Saalis
Minä löysin kelkkareitin varrelta hienon saaliin! Ilkka luuli sitä hatuksi, vaikka sehän oli matkustajan kahvantuppi tai mikä lie muhvi! Omansa saa periä tuntomerkkejä vastaan. Muuten teen siitä Ilkalle vappuhatun.
