Kaikki alkoi siitä, kun ensin hermostuin täysin moottoripyörähommiin, uhkasin jättää kurssin kesken, vahingossa pääsin kuin pääsinkin käsittelykokeen heti ensi yrittämällä läpi, mutta ajoin inssissä miinaan. Tietäähän sen. Itkua, itkua ja vielä lisää itkua. Minä, joka oikeasti olen parempi tuolla liikenteessä kuin monet muut samaan aikaan autokoulussa kruisailleet, en päässyt inssiä läpi.
En vieläkään ole keksinyt, missä minä ajoin suojatien eteen pysähtyneen auton ohi pysähtymättä, mutta uskottava se oli. Lisää ajotunteja oli taas luvassa ja hetken jo mietin, riittävätkö rahat enää niihin ja uuteen yritykseen. Onneksi autokoulu tuli vastaan ja antoi anteeksi pari ylimääräistä tuntia. Lopulta se kortti tuli melko helposti, mutta minulle eivät 12 ajotuntia siihen riittäneet vaan ajelin ainakin 18 tuntia. Noh, sainpahan harjoitella, ettei tarvinnut omaa pyörää kaataa.
Oli siis kortti ja pyöräkin, mutta ei ajokunnossa. Jos jotain on tänä vuonna opittu niin omia vehkeitä ei pidä mennä lainaamaan hyvillekään kavereille. Ensin meni kelkka ja sitten pyörä. Minun silmäterä-Savagesta tuli hetkessä niittokone, kun Ilkan kaveri kynti sillä piennarta. Mies selvisi mustelmilla, mutta Savage oli pari viikkoa remontissa. Olisi varmaan vieläkin, mutta Ilkka kipitti joka aamu tallille ja korjasi pyörän itse. Onhan siinä vieläkin naarmua ja ruttua, mutta saatiin sentään ajokuntoon.
Ensimmäinen ajokerta päättyi itkuun alle viidessä minuutissa. En uskaltanut enää ajaa, kun olin kaatanut autokoulun pyörän vielä kertaalleen käsittelykokeen jälkeen. Yhteensä siis muksahdin kolmesti. Pelotti, että Savage ruttaantuu heti uudelleen, kun se vihdoin oli ajokunnossa. Seuraavana päivänä Ilkka istahti kentän laidalle ja minä aloittelin moottoripyöräilyä uudemman kerran. Aika äkkiä uskalsin jo karata kentältä ja Ilkka jäi yksikseen ihmettelemään, minne se muori oikein kurvasi. Vielä pieni lenkki maantiellä ja sitten oltiinkin Ilkan kanssa lähdössä jo Utajärven suuntaan. Ensimmäinen ajopäivä omalla pyörällä – itkuisen viisiminuuttisen jälkeen – tuotti mittariin viitisensataa kilometriä ja kolme neljäsosaa siitä vesisateessa. Oltiin Ilkan kanssa ihan likomärkiä, kun päästiin Utajärvelle. Paleli niin hirvittävästi, että tuntui, ettei ehkä koskaan lämpene, vaikka äitillä oli teetä ja saunaa tarjolla.
Sen jälkeen onkin sitten ajeltu enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Välillä olen käynyt treenaamassa itsekseni kentällä, mutta aika paljon on ajeltu maanteilläkin. Yhteensä ehkä jo yli kolme tuhatta kilometriä.
Muita kesämuisteloita sitten viime kirjoittelun on kerääntynyt ihan mukavasti. Ihan ensimmäinen liittyy tiiviisti hevosenhajuun. Suvi täytti kesäkuun alkupuolella pyöreitä ja sen kunniaksi hommasin meidät islanninhevosvaellukselle. Virpikin innostui mukaan. Oli aivan hurjan mukava taas ratsastaa. Mennä hulmuutettiin tölttiä ja laukkaa kuin vanhat tekijät. Minun ratsasteluista on vierähtänyt sellaiset viisitoista vuotta, mutta Suvi on ratsastellut vielä viime vuosinakin aina silloin tällöin. Virpin hevoshistoria oli meistä kaikista lyhin.
Ihmetyttää, miten ne ponit näkivät kavionsa asettaa, vaikka harja roikkui silmillä ja maasto oli tosi hankalaa. Sitä sanotaan, että minne islanninhevonen ei pääse, ei tarvi mennäkään ja niin se varmasti on. Mieli tekisi mennä pian uudelleen ratsastamaan. Ilkan allergia yhdistettynä minun krooniseen rahapulaani estävät tehokkaasti vakitunnit, mutta ehkä joskus voisi käydä vaelluksella.
Viimeksi kirjoitin tänne blogiin kajakkikokeilusta. Olen kokeillut sitä uudelleen. Tällä kertaa kastui vain takapuoli, kun kajakin pirulainen hörppäsi vettä kajakkiin sisään soluttautumisvaiheessa. En ymmärrä, miten sen purkin saisi menemään suoraan. Kokeilin vaikka mitä, mutta kai minä olen luontaisesti vasemmalle kallistuva – siis fyysisesti, en muuten. Ehkä kolmas kerta toden sanoo.
Ajoin elämäni ensimmäistä kertaa moottoriveneellä. Oltiin Ilkan kanssa viikko heidän saarellaan Kallavedellä. Ongin hurjan määrän kaloja! Meinasi välillä tympäistä, kun yhtenään piti laittaa uutta matoa koukkuun. Saaliina oli kymmenittäin särkiä, kaksi salakkaa, yksi ahven ja yksi lahna.
Saarelta karautettiin takaisin Savonlinnaan ja oopperajuhlille. Ensimmäiseksi oopperakokemuksekseni valikoitui Aida ja se olikin sitten aivan upea kokemus. Hymyilin itsekseni katsomon pimeydessä ja välillä pitelin Ilkan kädestä kiinni. Maalaistyttö ei ole ennen moista tunnetta saavuttanutkaan, oli se niin mahtavaa. Heti pitää päästä ensi kesänä uudelleen ja vaikka kaikkiin oopperoihin!
Kaiken kaikkiaan tästä kesästä jää päällimmäisenä mieleen maalaus. Ensin valttasin kesäkalusteet ja sillä aikaa Ilkka paikkamaalasi sisäseiniä. Sitten rapsuttelin maalia alakerran aidasta ja myöhemmin myös parvekkeen kaiteesta. Ilkka maalasi ne, kun olin reissussa. Saaren mökilläkin otimme urakaksi ikkunanpuitteiden maalauksen ja sitten innostuimme vielä maalaamaan penkin ja oven ja vähän sieltä sun täältä. Vielä olisi yhdet maalit odottamassa, kunhan vaan päästäisiin yksimielisyyteen, mikä seinä vetäistään harmaaksi.
Tuntuu siltä, että kesä on nyt päättynyt. Se päätettiin varsin vauhdikkaissa tunnelmissa Ukkohallassa. Ilkka meni kaapelivesilautaradalla kuin ammattilainen ja minä pääsin urheasti radan ensimmäiseen mutkaan, mutta en sen pidemmälle. Meni hermot – ja vettä nenään. Itse menin saunaan ja pysyin siellä. Miten sitä nyt kesäkiloinen pallero voisikaan teutaroida märkäpuvussa ihmisten ilmoilla ja olla toisten haittona kaapeliradalla? Jäi vähän harmittamaan, etten tullut enää kokeilleeksi muutaman kerran jälkeen. Minusta vaan alkoi oikeasti tuntua siltä, että kaikkia muita häiritsi se, että minä olin aina umpisukkelossa ensimmäisessä mutkassa, ja joutuivat siksi väistelemään minua ihan turhaan. Kaapeliradan pojatkin saivat puksuttaa moottoriveneellä hakemaan minua ihan kiitettävän monta kertaa. Sekin harmittaa, että Ilkka osaa aina kaiken ja minä en mitään. Ettei jäisi väärä käsitys, vedessä kapulan perässä rimpuilu oli tosi kivaa ja takuulla menen sinne uudestaan. Maksan vaikka ekstraa sille venekuskille!