Se oli taas Palo-ojan emäntä pyöräilemässä kaapunnilla. Pistin viilettäen fysikaaliseen hoidattamaan ”ihan-normaalien-kolmekymppisten” selkävaivaa. Eipä siinä mitään, laitoin kassin koriin ja hyppäsin Jopon selkään.
Hyvähän se on ajella, kun pyörätiet ovat sulat. Rapakossa vaan roiskuu, kun sotkee menemään. Auvisenrinteessä on tukala paikka pyöräilijälle, kun molemmilla puolilla katua jalkakäytävät ovat tosi kapeat. Yhdessä kohtaa pitää esimerkiksi väistää melkein kadulle asti venyneet portaat.
Tiukan väistöliikkeen jälkeen kiihdytin alamäkeen, ja kun mummot lyllersivät keskellä väylää, oikaisin lopulta autoliikenteen sekaan. Sotkin ja sotkin, ja sitten sujautin takaisin jalkakäytävän puolelle Kauppatorin liittymässä. Big mistake!
Kassi kaaressa katuun
Savonlinnassa ovat saaneet aikoinaan halvalla korkeita jalkakäytävän reunakiveyksiä. Niitä on laitettu ihan joka paikkaan. Autollakin joskus joutuu hidastamaan, jos meinaa laskeutua pihan puolelta tielle. Ensimmäisenä Savonlinna kesänäni pelkäsin, että Jopon vanteet taipuvat mutkalle, kun rengas jysähtää jokaisessa risteyksessä korokkeeseen.
Tällä kertaa jysäytin oikein vauhdilla. Auvisenrinteessä sain vauhtini äärimmilleen, joten kurvasin grillin eteen kuin Armstrong ikään ja ihan ilman dopingia. Jysäytin reunakiveen niin, että kassi hyppäsi koooorkealle korissa, ja tavarat purkautuivat kadulle. Äkkijarrutus ja pysähdyin keskelle risteystä. Taakseni oli jäänyt vana hujanhajan lentäneitä tavaroita ja lompakko nökötti keskellä tietä hyvin yksinäisenä.
Otahan iisisti
Siinä tavaroita keräillessäni joku kanssaeläjä tuli toppuuttelemaan. Sanoi, että minulla näyttää olevan vauhti päällä, ja että pitäisi ottaa iisimmin. Miten voi ottaa, kun on jo melkein myöhässä? Onko se minun syyni, että Savonlinnassa ei yksinkertaisesti ole kunnollista pyöräilyväylää? Takaisin tullessa menin kävelysillan kautta, ja sielläkin kävelijät lyllervät keskellä tietä ja valittavat sitten, kun pyöräilijöitä suihkii ohitse molemminpuolin.
En ymmärrä. Muissa kaupungeissa pyöräily on mukavan leppoisaa touhua, mutta Savonlinnassa mummomafia on tehnyt siitä mahdotonta. Täällä on varmasti Suomen mummokeskittymä – oikein mummouden tiivistymä. Jokainen mummo ja pappa on ottanut asiakseen tukkia sekä jalkakäytävät että vesijuoksuradat, ja jos ohitse pyrkii ihan rauhalliseen tahtiinkin niin jo käy mummon leuka vikkelään kommenttia. Yritä siinä sitten ottaa rauhallisesti. Mutta selkä ainakin voi jo paremmin.
Käytiin kinkun syönnin lomassa vähän ulkoilemassa pikkupakkasessa – oli vain 28 astetta pakkasta! Tänään ei paistanut aurinko, mutta muuten luonto näytti erityisen kauniilta.Kuvakollaasi löytyy täältä.
Parasta koko reissussa oli se, että heti kotona katoimme pöydän ja laitoimme ruuat valmiiksi ja sitten kylpöä ropsutimme vastoilla oikein pitkän kaavan mukaan niin, että jäätyneinkin kankku hohti kuumuuttaan.
Pukki kävi jo
Saunan jälkeen söimme joulupäivällisen. Pukki oli kai käynyt ulkoilureissumme aikana, kun löytyi lahjakassi porstuasta.
Nytpä on hyvä uudessa unipuvussa ja villasukissa katsella leffoja Ilkan joululahjaksi ostamasta blu-ray -soittimesta ja siemailla Irish coffeeta. Uusi Dolce Gusto -keitin kiehauttaa niin mainiot espressot, että suu menee ihan sipuliksi! Ja jos kahvidrinkki ei maistu niin senkun vaan ottaa viinikaapista punkkupullon ja siemaisee siitä siivut.
Nyt toivotamme Ilkan kanssa yhdessä oikein rauhallista ja mukavaa joulua perheenjäsenillemme ja ystävillemme.
Meillä täällä Savonlinnassa on tällä viikolla oikein lehteenkin asti päässyt parturi Tanen parturi-kampaamo. Tanen parturi-kampaamo on takavuosina mainostanut ”joka 10. kerta ilmaiseksi” ilman aikarajoitusta. Ilkka on kiltisti käynyt silloin tällöin leikkauttamassa tukkaansa Tanella hintaan 23 euroa, vaikka se muualla maksaisi paljon vähemmän.
Kymmenes kerta tuli vastikään täyteen ja Ilkka siitä innoissaan, että halvaksi tulee. Maksoi tasan saman kuin ennenkin, 23 euroa, mutta käteen lykättiin ”ilmainen tuote”. Muuten hyvä, mutta tämä ilmaistuote oli pikkuruinen matkashampoo värjätylle tukalle. Eihän Ilkan tukka edes ole värjätty! Noita tuollaisia purtiloita saa joka paikasta ilmaiseksi ilman, että täytyy maksaa ylihintaa kymmenen kertaa parturista. Nyt Tanella tosin annetaan tuotelahja joka viidennestä kerrasta.
Tyhmästä päästä kärsii koko tukka
Ilkan episodista olisi pitänyt oppia jotain, mutta kun pää on puusta, oppi ei kerralla puuhun poraudu. Niinpä tässä ennen kelkkalomaa Nurmeksessa päätin mennä leikkauttamaan pahannäköiseksi menneen kuontaloni edustuskelpoiseksi. Viime kerralla kävin Barakissa ja olin vähän pettynyt leikkaukseen. Siksi päätin mennä Tanelle, koska sinne pääsee kuulemani mukaan nopeasti.
Niin pääsi. Heti samana päivänä istuin tuolissa. Tyttö katseli tukkaani ja totesi, ettei päässä ole paljon väriä, mutta että värinpoisto pitäisi kuitenkin tehdä ennen värjäystä. Värinpoistotököttiä tuli alkuun liian vähän ja niin tuli lopulta oikeaa väriäkin. Värinvalinnassa Barak oli kyllä ihan eri tasoa kuin Tane. Itse piti päättää ja mistä tällainen maalaistyttö mitään osaisi päättää?
Siinä vaiheessa alkoi vähän epäilyttää, kun tyttö laittoi paksuja vaaleita raitoja eteen. Tuntui, että saattaapa tulla vähän teinitukka, mutta olkoon menneeksi. Väristä tuli lopulta ihan siedettävä, mutta leikkauksesta voi olla kahta mieltä.
Tyttö kysyi, onko minulle leikattu aiemmin tasapitkä tukka. On leikattu, joten tyttö hapsi kysymättä mitään pari senttiä latvoista noin viidessä minuutissa ja siinä se. Luotin parturiin ja oletin, että kuivia latvoja ei tosiaan ollut enempää.
Kuivauksen aikana tuntui, että tukka lähtee päästä, kun tyttö sitä niin voimallisesti kampasi. Ainahan se värjäyksen jälkeen on vähän karheaa. Nyt karheutta on jatkunut yli viikon enkä joka päivä edes yritä harjata tukkaa suoraksi.
Pää näyttää ihan tasaväriseltä, mutta tukasta tuli kauheaa hamppua. Ehkä kestäisin hampputukankin, mutta laskussa oli sulattelemista. Minä olisin voinut tuhota tukkani muutamalla eurolla kaupan väripurtilolla, mutta nyt sain maksaa siitä hyvästä 167 euroa. Kuka olisi laittanut tonnin mummonmarkkoja jonoon parturissa? Sillä hetkellä, kun tyttö sanoi hinnan, muistin, miksi en taas ollut käynyt parturissa yli vuoteen. Saa taas odotellakin ainakin sen vuoden verran ennen kuin uskallan mennä uudestaan. Seuraavalla kerralla pitää pyytää tarjous ennen kuin asettaa takapuolensa parturin tuoliin. Tokkopa me Ilkan kanssa ainakaan Tanen tuoleja jatkossa kulutetaan.
Savonlinnan miehet ovat tehneet matkaa jäämerelle moottorikelkoilla nyt kolme pitkää päivää. Ihan helppoa ja suoraviivaista eteneminen ei näköjään ole ollut, ainakin jos katsoo yhteen kelkkaan kiinnitetyn gepsin tallentamaa reittiä itärajan tuntumassa. Jotain voi ehkä päätellä myös Kelkkalehden keskustelufoorumilta, jonne kuskit huoltomiehen voimalla päivittävät kiitettävään tahtiin kuulumisia reitin varrelta.
Ensimmäinen kelkka kuului leikanneen kiinni jo 28 kilometrin kohdalla, ja samasta kelkasta hajosi alkumetreillä myös etupukki. Uutta iskaria on luvassa kolmannen ajopäivän illalla.
Joitakin pikkuongelmia on aiheuttanut lumi ihan kuin Valtion rautateiden uusille Italian ylpeyksille tänä talvena. Lunta on ilmeisesti itärajalla liian paljon tai sitten se on kantavuudeltaan heikohkoa. Vai liekö sitten ihan ilkeyttään lumi kutsunut kelkkoja vuoron perään tutustumaan myös piilottamansa kelkkareitin vierusojiin ja mättäisiin. Onpahan pysyneet kuskit lämpiminä, kun ovat kelkkoja kinoksesta kaivaneet.
Sunnuntaisurffailua kotimaisemissa
Me Ilkan kanssa sujuttelimme eilen kelkoilla täällä kotimaisemissa. Jos noille Jäämeren hurjastelijoille tuli matkaa 229 kilometriä sunnuntaina ja tahkosivat raikkaassa kevätsäässä yli kymmenen tuntia, me päästiin Ilkan kanssa paljon helpommalla. Muutamassa tunnissa kurvailtiin Savonrantaan ja takaisin yhteensä 180 kilometriä, ja siinä välissä ehdittiin katsella maisemia ja syödä maittava kotiruokalounas Myllykartanossa.
Mukava oli kelkkailla. Reitit olivat huippukunnossa ainakin siihen saakka, kun tultiin Savonrannan entiselle rajalle. Koko loppumatka oli sellaista röykytystä, että välillä sammutin ajopelinkin vahingossa, kun röykyssä ote kirposi ja tämä neiti mätkähti mahalleen sammutusnappulan päälle.
Itä-Savon moottorikelkkailijoiden ura oli ihan toista maata. Lapin leveää baanaa, sopivasti ylä- ja alamäkiä, tiukkoja mutkia ja mukavia pikkuhyppyreitä, mutta ei mitään liian tukalaa syheröä metsän siimeksessä.
Matkailumarkkinointi meinasi viedä metsään
Kerran meinasin hurauttaa pitkäksi, kun aloin miettiä, miten eteläsavolaista kelkkamatkailua pitäisi markkinoida. Täällä olisi hienot puitteet. On sopivasti huoltoasemia ja ruokapaikkoja, ja siinä välissä hyvää baanaa.
Savonlinnan puolella on huonosti yöpaikkoja ainakin, jos haluaa nukkua kelkkansa vieressä, ja miksi ei haluaisi. Kerimaassa onkin sitten loistavat puitteet sekä kuskille että kelkalle. Jos illan mittaan on vielä draivia, Kerimaasta löytyy myös rata, jossa voi käydä purkamassa viimeiset energiat ennen yöunia.
Saalis
Minä löysin kelkkareitin varrelta hienon saaliin! Ilkka luuli sitä hatuksi, vaikka sehän oli matkustajan kahvantuppi tai mikä lie muhvi! Omansa saa periä tuntomerkkejä vastaan. Muuten teen siitä Ilkalle vappuhatun.
Ilkka halusi syntymäpäivänään elämyksiä, ja meillä sitä saa, mitä tilaa. Tällä kertaa vuorossa oli ruokaelämys.
Heinäkuinen Helsinki ei miellytä edes huippuravintolaa, joten Chez Dominique pakkasi padat ja pannut, ja matkasi syvälle Etelä-Savoon Olavinlinnan kupeeseen. Heti kun kuulin, että kahden Michelin-tähden ravintola on Ilkan syntymäpäivänä Savonlinnassa, päätin, että sinne mennään – maksoi mitä maksoi.
Kokemus oli loistava. Elämys isolla E:llä. Nyt tiedän, miten loistava ruoka eroaa hyvästä, enkä tämän jälkeen kutsu ruokaa loistavaksi, jos siihen ei todella ole aihetta. Näin jälkikäteen jo pelkkä menun katselu saa ihanat maut taas leikkimään kielellä.
Makuelämyksiä telttakatoksessa
Iltapäivällä sateli hieman, joten pöytien ja keittiön ylle oli kasattu telttakatos. Omistaja Hans Välimäki kertoili jo ovella tuttavalliseen sävyyn, kuinka Suomen kesä tekee ruuanlaitosta haasteellista eikä sähköäkään ole riittävästi kunnollisen keittiön tarpeisiin.
Välimäki toivoi ruuan maistuvan, kun tarjoilija lähti johdattamaan meitä pöytään. Vaikka joissakin hieman paremmissa ravintoloissa tällaiselle kolmikymppiselle ponnaripäälle on tarjottu tuoli istuttavaksi, missään muualla ei ole taiteltu lautasliinaa syliin, ja kohta jo kaadettiin sampanjaa alkumaljaksi.
Linnunmaitoa Champagnesta
Ei tarvitse varmaan kertoa, etten ole ennen moista linnunmaitoa juonut. Tuleekohan makuaisti valikoivaksi ja seuraavissa sukujuhlissa huuli menee mutruun halvasta kuohuviinistä?
Lohicornettoa alkuun
Alkupalaksi meille tarjoiltiin suussasulavaa lohicornettoa. Se tarjoiltiin kivisestä astiasta, johon oli porattu cornettoja varten kaksi pientä reikää.
Lohicornetto maistui aluksi suolaiselle ja sitten yllättäen makealle. Aluksi arkailin haukata pientä jäätelötötterön näköistä kala-alkupalaa. Pelkäsin, että tuutti murtuu ja sotken heti vaatteeni, mutta cornetto kirjaimellisesti suli suuhun. Cornetto oli niin hyvää, ettemme ehtineet ottaa siitä edes kuvaa.
Tomaatin, mozzarellan ja viinin liitto
Alkupalan myötä odotukset nousivat entisestään, mutta tomaatti-mozzarella -salaatti marinoitujen katkarapujen kera täytti ne täydellisesti.
Ensi puraisu mozzarellasta sai juuston nesteen purskahtamaan vitivalkoisen kuoren sisältä. Pienet kirsikkatomaatit toivat suuhun pientä kirpeyttä ja katkaravuista löytyi aromi, jota en ole koskaan ennen maistanut. En ole katkaravun ystävä, mutta tällä kertaa täytyy minunkin myöntää, että melkein rakastuin rapuun.
Mutta hyvä ruoka ilman makua tukevaa viiniä ei ole mitään – jos jotain opin ansaituista Michelin-tähdistä niin ainakin sen. Nyt täytyy luottaa siihen, että ennalta nettisivuilla ilmoitettuun viinilistaan ei tullut muutoksia, sillä minulla ei tullut painettua mieleen viinien nimiä. Listan mukaan ensimmäinen eli tomaatti-mozzarellan kanssa tarjoiltu viini oli Sancerre Chavignol 2007, Yves Martin.
Peltolan Juustolan voinappi
Seuraavaksi pöytään tuotiin kahden laista leipää ja Peltolan Juustolan kirnuvoita.
Peltolan Juustola sattuu olemaan entisen vuosikurssikaverini Kärkkäisen Immun emänöimä Juustola, joten voissa oli erityistä tuttuuden makua.
Voi tarjoiltiin hauskasti kiviastiasta. Mukava yksityiskohta tämäkin omiin tarjoiluihin.
Piikkikampela kruunasi illan
Illan ensimmäinen lämmin ruoka oli grillattua piikkikampelaa ja vihannes ”Barigoule”.
Piikkikampelan kera joimme lasilliset aivan täydellistä valkoviiniä, Les Chalasses Vieilles Vignes 2006, Jean Francois Ganevat. Monenmoista viiniä olen ehtinyt elämäni aikana maistaa, mutta tästä ei kyllä valkoviini paljon parane. En tiedä, uskaltaisinko maistaa viiniä ilman piikkikampelaa, sillä näiden kahden liitto oli täydellisyyttä hipova. Koska en ole ruokakriitikko, sanat eivät riittäisi kertomaan, miten hyvää piikkikampela, vihannekset ja viini olivat, joten jätän sen kaikkien arvailtavaksi. Vielä parempi, jos koette makuelämyksen itse.
Anjoun kyyhky
Toinen pääruuista oli Anjoun kyyhkyä ”BBQ”, kevätkaalia ja tryffeliä.
Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, ja Ilkka rakastui kyyhkyläisen tarjoamaan kyyhkyyn.
Ilkka aikoi itse metsästää muutamia kyyhkyjä, jos minä onnistun tuottamaan hänelle uudelleen saman maun. Ilkka onnistunee paremmin kyyhkymetsällä kuin minä kyyhkyn laitossa.
Kyyhky maistui hieman sisäelimille. Se hajosi suussa ihan pikkuruisiksi palasiksi, jotka hitaasti sulivat suuhun. Mehevä kyyhkynmaku sai jälleen tukea viinistä, Aloxe-Corton 2006, Olivier Leflaive.
Uusi makututtavuus oli myös tryffeli. Siitä en oikein osaa sanoa mitään. Sieni maistui ehkä hieman lihaisalta, joten annoksen kokonaismaku oli ihan muuta kuin oletin.
Makea loppu
Kyyhkysen jälkeen makuhermoja kutkuteltiin omenapiirakalla ja vihreällä omenalla.
Omenapiirakka tarjoiltiin hauskasti pienestä maljasta, johon voisi kuvitella tuikkukynttilän palamaan. Hyvä idea, joka täytyy muistaa seuraavalla kerralla.
Ilkka ei ihan mieltynyt täydellisesti kanelilta maistuvaan omenapiirakkaan, jota verhosi pehmoinen vaniljavaahto. Minusta pieni makea oli tosi hyvä piristys ehkä hieman metsäisen kyyhkyn jälkeen. Parempaa oli vielä luvassa.
Mansikkaa, mascarponea ja jälkiruokaviiniä
Jälkiruokaviini Muscat de Beaumes-de-Venise 2007, Domaine des Bernardins toi makoisen vivahduksen uskomattoman kauniille mansikka ja mascarpone -annokselle.
Jälkiruoka oli niin kaunis, etten olisi millään raskinut maistaa sitä. Onneksi maistoin. Jumalaisen hyvää! Mansikat hehkuivat heinäkuuta ja mascarpone antoi niille runsautta. Jälkiruokaviinin makea hapokkuus toi myös päivänsankarin kasvoille tyytyväisen hymyn.
Tuntuu siltä, että halusimme molemmat pitkittää makunautintoa, emmekä halunneet heti lähteä. Otimme vielä kahvit ja Ilkalle maistui tilkka konjakkia.
Hans Välimäki huolehti vielä aterian jälkeen, että ruoka varmasti maistui, ja toivotti Ilkalle hyvät syntymäpäivät.
Paikallisilla paljon opittavaa
Vaikka Savonlinnasta kuoriutuu heinäkuussa koristeellinen ja ylevä oopperaperhonen, paikallisilla ravintoloilla olisi paljon opittavaa Chez Dominiquen asiakaspalvelusta. Asiakkaita ohjattiin lempeästi ruuan saloihin. Ruuan ja juoman alkuperä puettiin tarinaksi, joka johdatti ruokailijat Ranskan viinitiloille tai mihin milloinkin.
Tarjoilija viipyi annosta tuodessaan vain pienen hetken pöydän luona, mutta ehti ruuan ja juoman tarinaa kertoessaan luoda meidän ja ravintolan välille tutun ja turvallisen ilmapiirin. Ihan kuin olisimme voineet heittäytyä Välimäen vietäväksi aromikkaalle ruokamatkalle maailman ääriin.
Pieni tarina, kankaiset huolitellut launasliinat, rauhallinen asiakaspalvelu ja pienen pienet yksityiskohdat kattauksessa ja esillepanossa nostaisivat keskinkertaisenkin ravintolan uudelle tasolle, eikä se maksaisi juuri mitään.
Toivottavasti mahdollisimman moni savonlinnalainen ja oopperavieras hyödynsivät Chez Dominiquen tarjonnan ja kävivät tutustumassa maailman 21. parhaaseen ravintolaan. Kokemus oli joka euron arvoinen, ja varmasti ruokaelämysten kokeminen ei jää tähän yhteen kertaan.
