Kirjan jälkeen

Vuosi: 2007

  • Mitäpä sitä positiivisella palautteella?

    Lukuseminaariabstrakti sai murskatuomion. Molemmat kommentaattorit olivat aluksi miettineet, ettei paperissa ole mitään kritisoitavaa. Ei heillä ollutkaan paljon mitään sanottavaa paitsi toinen heitti ilmaan ihmettelyn tutkimuskysymyksen laajuudesta. Paperi ei tietenkään ollut ihan näin valmis, mutta ei ehkä ihan niin huonokaan kuin mitä seuraavat puheenvuorot antoivat ymmärtää.

    Alettiin nimittäin puhua ensin kysymyksen laajuudesta. Oliko tutkimuskysymys niin laaja, ettei siihen voi edes vastata? Kysymys kuulemma myös eli tekstin edetessä, vaikka sitä en usko. Aineisto ei vastaa kysymykseen, mutta millaisia tuloksia kyseinen aineisto voisi edes tuottaa, ihmetteli joku.

    Ehdin onneksi kertoa, että käytimme Heidin kanssa sektori nimitystä koko Suomen bioalasta ja klusteria, kun puhuimme alueellisista keskittymistä. Päivi seuraavaksi olisi kuulemma väittänyt, että meillä oli käsitteet sekaisin. Tämä ero pitää tuoda esiin paperissa ja muutenkin pitää miettiä ja kirjoittaa auki pohdinta oikeasta määreestä. Päivin mielestä julkisessa keskustelussa puhuttiin ensin toimialasta, sitten biosektorista ja klustereiden kautta siirryttiin lopulta shokkeihin. Kysyin, ovatko shokit tosiaan tieteellinen termi, jota voi käyttää, mutta sitä Päivi ei tiennyt. Outoa, että hän nosti termin esiin, jos ei ole varma, voiko sitä edes käyttää tieteellisessä artikkelissa.

    Päivin mielestä meiltä puuttuu perusteet koko tutkimusasetelmalle. Meillä oli väitteitä ilman perusteluja. Mihin perustamme väitteemme, että sektorin muotoutuminen on hidasta? Mihin perustamme väitteemme, että julkinen tuki edistää sektorin muotoutumista? Miksi näin olisi? Jos voimme perustella nämä sisäänrakennetut väitteemme, tutkimuskysymys on aiheellinen ja kiinnostava, muuten se on vain tuulesta temmattu ja raflaava. Siten voisimme myös perustella tarkastelutason, kansallinen vai alueellinen.

    Meillä on kuulemma sellainen lähtökohtaoletus, että julkinen tuki alueittain on erilainen, jolloin aluetason tarkastelu olisi järkevää. Päivi penäsi, mistä tämä oletus tulee, mutta en osannut vastata siihen. Minusta meillä ei ole sellaista oletusta. Eikä meillä myöskään ole sellaista ennakko-oletusta, että suomalaiset bioklusterit olisivat poliittisesti edistettyjä vaan se on mielestäni yksi paperin tulos. Päivin mielestä se oli jo ennakko-oletus, mutta perustelematon sellainen.

    Otsikointi oli epäonnistunut eikä vastannut paperin sisältöön. Päivi myös ehdotti, että kirjoittaisimme sittenkin väikkäriimme osan tai luvun. Tyytyisimme kuvailemaan Kuopion bioklusterin tai -shokin syntyhistorian ja that’s it.

    Muiden papereista löytyi Päivin mielestä jotain hyvääkin, mutta meidän paperista ei nostettu esiin mitään positiivista. Kritiikki tuntui julmalta ja mieli musteni entisestään. Niinpä vedän täällä keksejä suoraan paketista eikä se ainakaan paranna oloa. Pitää kuitenkin jättää tämä muhimaan hetkeksi ja palata asiaan muutaman päivän päästä. Yleensä kritiikkiä on helpompi antaa valmiiksi mietitystä paperista kuin sellaisista kyhäelmistä, jollaisia aika moni muu tänään käsitelty paperi oli. Kritiikistä on varmasti hyötyä, mutta nyt sitä on hankala hahmottaa. Harmitti vietävästi, että jouduin kokemaan kaiken palautteen yksin tyyliin ”sinä sanot näin”, vaikka minä en ollut sanonut mitään. Yhdessä kuitenkin seistään paperin takana.

  • Masennuksen kourissa

    Se on täällä taas. Pimeys. Mieli on matala, olo surkea ja itseinho huipussaan. Vihaan tätä olotilaa. Mikään ei onnistu eikä mikään riitä. Itsestä on revittävä kaikki teho irti ja silti jää jotain tekemättä.

    Huomenna on lukuseminaari. Siellä ruoditaan muun muassa Heidin ja minun abstraktia. Kommenteista ei juuri ollut apua, kuten aiemmin kirjoitin. Edustin meitä jo viimeksi yksin ja niin huomennakin. Eihän sille mitään voi, että Heidi sairastui, mutta silti. Olisin ollut valmis heittämään pyyhkeen kehään ja antamaan itselleni edes vähän armoa luopumalla tästä kurssista.

    Ei onnistu enää. Pakko mennä, puolustaa yksin yhteistä paperia, johon minulla ei ole oikeastaan mitään mielenkiintoa, ja vielä yrittää saada kaikki mahdolliset kommentit ja ehdotukset paperille, jotta voin raportoida niistä Heidille. Ja sitten pitäisi antaa rakentavaa palautetta muille. Tsekkasin nopeasti muiden abstraktit ja heidän saamansa kommentit. Joopa joo. En osaa sanoa mihinkään mitään ja siihen, mihin osaisin, en jaksa.

    Muutama lisäkilo vie koko elämästä energian eikä Ilkkakaan vastaa puhelimeen.

  • Juoksee hirvien kanssa

    Yritin tänään jallittaa hirviä. Eipä se onnannut taaskaan. Awa intoutui jäljille ja haukkumaan. Isä kiersi kävellen ja välillä kontaten koiran ja hirvien perässä. Minä yritin ehtiä autolla edelle ja kun autolla ei päässyt niin sitten juosten.

    Luulin jo ehtineeni, mutta eiköhän gepsi juminut ja näytti vanhaa paikkaa koiralle. Niinpä pysähdyin liian aikaisin. Ei muuta kuin panokset piipusta, tielle ja juoksemaan autolle.

    Siinä välissä Awa sitten kyllästyi ja palasi isän luo. Yritin katsella jälkiä, olisivatko hirvet karanneet tien yli, mutta mitään ei näkynyt. Isä pähkäili, mihin ne olisivat voineet mennä, mutta emme saaneet niistä enää minkäänlaista havaintoa.

    Olipa onni, että isä ylipäänsä huomasi hirvet. Olivat Awan kanssa kävelleet sivutuuleen ja isä oli pysähtynyt ihmettelemään, miksi suonlaitaan oli kaivettu uusi oja. Eihän se mikään ojanpenkka ollut. Hirviemohan siinä oli vasansa kanssa pitänyt siestaa. Vasta kun emä oli kääntänyt päätä, isä oli tajunnut vetää kontilleen ja lähtenyt konttailemaan niitä kohti.

    Awa oli moista touhua ihmetellyt ja ollut välillä isän konttauksen edessä poikittain. Oli varmaan tuuminut, että mitä se ukko nyt höyrähti, kun maanmatosia noin läheltä tarkkailee. Lopulta koirakin oli vihdoin haistanut hirvet ja sitten tämä meidän juoksukilpailu alkoi.

    Kun nämä hirvet missattiin, päätettiin lähteä kotiin. Isä kulutti metsään yli 2500 kilokaloria ja minä koko päivänä vain kolmasosan siitä. Harmittaa vietävästi. Olen taas alkanut inhota omaa olemustani, vaikka viime keväänä olin jo melko tyytyväinen peilikuvaani. Nyt läski valtaa alaa kiihtyvällä tahdilla ja syö itsetuntoa vähintään yhtä nopeasti.

  • Vaihtopenkillä

    Tänään näytti aluksi, ettei sählyyn tule tarpeeksi porukkaa. Meitä oli kuusi ja kun verhon takana oli viisi, päätimme yhdistää voimat ja pelata vastakkain. Lopulta meitä olisi ollut yhdeksän, mutta ei enää viitsitty muuttaa pelisysteemiä. Siksi nostettiin verho ylös ja pelattiin isolla kentällä kauppatieteilijät vastaan fyysikot ja muu porukka.

    Ei tullut laskettua maaleja, mutta ilmeisesti me hävisimme muutamalla maalilla tai sitten ei.

    En saanut mittaria aluksi käyntiin. Se oli ilmeisesti jatkanut maanantain lenkin jälkeistä tallennusta, koska näytti yli 90 tuntia. Harjoitus oli kyllä tallentunut oikein, mutta en ollut sittenkään osannut katkaista aikaa. Niinhän minä vähän pelkäsinkin.

    Kari neuvoi ja oikeastaan laittoikin mittarin raksuttamaan. Koska meitä oli lopulta seitsemän puolellaan, saatiin kaikki istua vaihdossa ihan riittämiin. Jos jotain sählyssä inhoan niin vaihdossa istumista. Tulee kylmä, syke laskee ja kentällä hätäilee, joko taas pitää mennä vaihtoon, että kaikki saavat pelata.

    Vaihtopenkin lämmityksestä johtuen kulutus jäi tosi alhaiseksi, 388 kcaliin, vaikka peliaika oli lähes normaali, 52 minuuttia. Maksimisyke oli 187 ja keskisyke 157 sisältäen vaihdossa istumiset. Harjoitusvaikutus nousi eka kertaa yli neljän, 4,4:ään.

    Keskisyke oli yllättävän korkea. Loppuajasta juoksu ei tuntunut hyvältä. Jalat painoivat ja kone piiputti. Huono syöminen taisi kostautua, sillä meillä ei ollut Hands on -koulutuksessa ruokataukoa, joten ahmin ennen sählyä lautasellisen nuudeleita. Niistä oli vain painolastiksi, mutta energiaksi ne eivät ehtineet muuttua.

  • Hands on

    Olin tänään Hands on -koulutuksessa, jossa käsiteltiin sosiaalista mediaa ja sen hyödyntämistä opetuksessa. Koulutuksessa ei tullut esiin mitään uutta ja mullistavaa, mutta parasta oli se, että yliopiston ja ammattikorkeakoulun tädit innostuivat yhteisöllisten työkalujen käytöstä. Jatkuvasti sipisivät, että hei tätähän voisi käyttää sillä ja sillä kurssilla. Tosi hyvä.

    Loin itsekin wiki-pohjan innovaatioluentoja varten – ihan testimielessä vielä, mutta ehkä siitä saisi jo ensi syksyn kurssille toimivan työkalun.

    Olen täälläkin kirjoittanut joskus siitä, miten hienoa olisi, jos opiskelija aloittaisi oman tietokannan keräämisen esimerkiksi del.icio.usiin jo heti opintojensa alussa. Hän voisi kirjoittaa oppimisestaan blogia ja linkittää kaikki opintojen aikana käytetyt wikit ja blogit sekä del.icio.usiin kerätyt aineistot samaan paikkaan. Siitä tulisi aivan loistava tuki ja turva sitten, kun opiskelija astuu työelämään ja tarvitsee jotain jo unohdettua tietoa. Sitten vaan käyttäisi omaa tagi-luokitustaan ja löytäisi helposti etsimänsä. Voisi vielä tsekata blogista, mitä ajatuksia silloin oli, kun opiskelija tagitti kyseisen aineiston.

    Minulla ei ole tämä sosiaalisen median kieli vielä hallussa, joten pahoittelen kaikkia sanastollisia mokia. Ajatus on tärkein.

    Hehkutin vielä sählyssäkin, miten hyviä oppimista tukevia työkaluja nämä voisivat olla. Sain ainakin meidän sivarin innostumaan. Ihmettelen suuresti, miten hän ei ole aiemmin käyttänyt mitään noista edellä mainituista. Outoa, sillä hän on antanut itsestään sellaisen kuvan, että istuu jatkuvasti koneella. Ehkä hän on kiinnostuneempi hardwaresta.

    Täytyy vielä kehua, että Pekka veti koulutuksen tosi hyvin. Puhui selkeästi ja käytti esimerkkejä, joihin opettajien oli helppo samaistua. Oli aivan loistoveto esittää koirakuvia ja koiravideoklippejä naisvaltaiselle kuulijakunnalle.