Kirjan jälkeen

Vuosi: 2007

  • Hetan kanssa lenkillä

    Käytiin pitkästä aikaa Hetan kanssa lenkillä. Innostuin lenkkeilemään, kun Elli-koira ei saanut tänään lopetustuomiota. Elämä jatkui Ellillä ja minulla on nyt ainakin yksi huolenaihe vähemmän. Hetassa riittää virtaa vielä moneen lenkkiin ja moneen koiravuoteen.

    Sykemittari tökki taas. En yksinkertaisesti osaa käyttää sitä harjoituksen aikana. Suunnon nappulat ovat ihan epäloogiset ja tälläkin kertaa keskeytin harjoituksen moneen otteeseen. Ärsyttää tuollainen.

    Aluksi mittari ei ottanut lainkaan mukaan gepsiä. Se kyllä löysi GPS-PODin, mutta jostakin syystä se ei tarttunut mukaan, kun harjoitus alkoi. Piti pysähtyä, keskeyttää harjoitus ja aloittaa uudelleen. Alkuun näytti, ettei se vieläkään käynnistynyt, mutta parinsadan metrin jälkeen gepsi heräsi. Onneksi heräsi. Olin hilkkua vaille kääntyä kotiin ja lähettää koko roskan tehtaalle. Muutenkin on niin vaikeaa lähteä lenkille, ja jos sitten ei edes välineet toimi, menee hermot.

    Juosta sytkytettiin Hetan kanssa mittariin 6,33 kilsaa (plus se puolikas, joka missattiin alussa) aikaan 38,5 minuuttia eli kilometrivauhdiksi tuli noin 6 minuuttia 5 sekuntia. Harjoitusvaikutus nousi 3,4:ään. Maksimisyke oli 175 ja keskisyke 150. Kilokaloreita palaa jostakin syystä tosi vähän tai sitten tämä mittari mittaa ne eri tavoin kuin Polarin mittari. Kulutus oli vain 233 kcal, mutta olihan toki harjoituksen kesto lyhyt. Mittarin näyttämä keskinopeus oli 9,8 km/h.

    Lenkin jälkeen oli hyvä olo. Lenkkivauhti tuntui itse asiassa paljon todellisuutta kovemmalta, ja ihmettelinkin, miten en hengästynyt. En vaan, piru vie, onnistunut saamaan näkyviin sykettä koko lenkin aikana. Siitä olisin tiennyt juoksevani liian hitaasti. Eikä mittari näytä edes kilometrivauhtia vaan ainoastaan nopeuden, jota en osaa tulkita kesken lenkin. Pitäisikö minun lukea käyttöohjeet? Ilman gepsiä löydän sykkeen ja muut lukemat ihan hyvin, mutta GPS sotkee näytön. Tekeekö sykemittarilla, joka ei näytä sykettä harjoituksen aikana, oikeastaan mitään? Okei, kohta joku kommentoi ja kertoo, miten saan sykkeen näkyviin, ja taas tunnen oloni hölmöksi. Muistaakseni Savonlinnassa onnistuin saamaan mittarista irti myös sykkeen, vaikka GPS oli päällä.

    Oikean jalan säären sisäsyrjällä oli taas ikävä tuntemus. Ihan kuin sääriluun reuna hankaisi johonkin. Se pistää vähän nilkan yläpuolelta, mutta ei juurikaan haittaa askellusta. En tunne sählyssä tällaista kipua koskaan. Pitää seurata tilannetta.

  • Silkkiturpa

    Hevostyttöinä puhuttiin kavereiden kanssa aina silkkiturvista. Nyt minulla on itselläni sellainen, ei hevonen vaan silkkinen hipiä. Kävin timanttihionnassa Oulussa. Tuli aivan ihana iho! Voi kunpa tämä silkin tuntu kestäisi pidempään…

    Operaatio tuntuu ja kuulostaa vähän hassulta. Siinä käytetään hammaslääkäristä tuttuja instrumentteja. Ainoa ero on se, että timanttihiomalaikka on yhdistetty imuriin. Kasvoilla ei tunne lainkaan hiontaa, mutta imurin tuntee. Ihan kuin joku imuroisi naamaria mehupillillä!

    Iho pingotetaan sormien väliin ja sitten hyrryytetään mehupilli-imurilla pieniä alueita ristiinrastiin. Iho rullautuu kaarelle pillin sisään, jossa timantti hioo kuolleen solukon pois. Imuri imee ihohiput sisäänsä. Kun imuri irtosi kasvoista, kuului aina sellainen hauska plop.

    Kosmetologi hioi ensin kaulan ihoa ja sanoi, että imuri voi tehdä kaulalle pienen pieniä fritsuja. Heh, siinäpä sitä olisi Ilkalle ja mummolle selittämistä:) Minulle ei onneksi tullut mitään jälkiä.

  • Hymyä Savonlinnasta

    Päätin eilen illalla, että tulevaksi yöksi on päästävä nukkumaan kullan kainaloon. Niinpä hyppäsin autonrattiin kymmenen jälkeen illalla ja lähdin kaahaamaan Savonlinnaan. Vitostien kameratolppien funktio taitaa olla vain pelottelussa, sillä en huomannut, että mikään niistä olisi ikuistanut naamaani.

    Sydän hyppäsi kurkkuun vasta 100 metriä ennen Ilkan kotia. Ihmettelinkin, että mikäs pakettiauto se noin äkkiä tuli kantaan. Vilahti kaiken väriset valot tai ainakin siniset ja yksi punainen. Poliisisetähän siellä halusi nähdä ajokortin ja rekisteriotteen. Pilliinkin puhallutti.

    Mikäpä siinä, viisari ei edes värähtänyt ja paperitkin on kunnossa, mutta aina se silti jänskättää. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minut pysäytettiin autonratista. Moottorikelkkareissuilla papereita on kyselty moneen kertaan ja samalle viikonlopullekin on mahtunut useampi puhallutus.

    En tee aina fiksuja ratkaisuja, mutta kun Savonlinna lähestyi, tiesin, että myöhäinen ilta-ajelu oli yksi fiksuimmista teoista, joita olen vähään aikaan tehnyt. Oli mukava nähdä hymyilevät kasvot ja päästä toisen syliin.

    Ilkka puhui jälleen kerran viisaita sanoja. Tärkeintä minulle oli kuitenkin läheisyys. Ihan sama minulle, vaikka olisimme olleet hiljaa, kunhan olisin saanut olla Ilkan lähellä.

    Yöuni jäi lyhyen laiseksi, mutta sain kuitenkin jonkinlaisen rauhan sieluuni. Aamulla tosin Heidi soitti lukuseminaariabstraktista ja työtaakka ennen Uuden-Seelannin reissua lisääntyi vielä vähän. Miten minun voikin olla niin hankala sanoa ei?

    Mun on jossakin vaiheessa ihan pakko miettiä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Jos väikkäri on se, mitä nyt haluan kaikkein eniten niin siihen on sitten panostettava täysillä. Ei riitä, että teen sitä ”sitten kun”. Tutkimus ei syrjäytä sosiaalista elämää, vaikka mielestäni se ei ole vain työtä. Tutkimus on elämäntapa tai ainakin elämänvalinta. Sitä ei voi tehdä kahdeksasta neljään eikä sitä voi kokonaan unohtaa viikonlopuksi. Se on ainakin minulle yksi osa Outia, ota tai jätä, mutta ei ole tätä samaa Outia ilman tutkimusta. Siksi kai tunnenkin olevani nyt vähän rikki – osa minusta puuttuu tai ainakin tutkimusosio uinuu ruususen unta. Se, mikä tutkimuksen on nyt korvannut, ei tuo minulle samaa mielihyvää, ja siksi kai olen välillä kiukkuinen, välillä masentunut, välillä poissaoleva, mutten lainkaan oma itseni.

    Nyt joku Maria puhuu telkkarissa jossakin keskusteluohjelmassa tutkimustyön ja perheen vaatimusten yhteensovittamisesta. Hän sanoi, että täytyy tehdä töitä tullakseen onnelliseksi, ja että itse täytyy olla ensin onnellinen ennen kuin voi tehdä muita onnelliseksi. Kaikesta surusta ja itkusta huolimatta minusta tuntuu, että olen onnellinen. Ehkä se tosiaan riittää.

    Hymyile maailma, täältä tullaan!

  • Vihdoin hikiliikuntaa

    Kävin pelaamassa yliopiston naisten sählyvuorolla ja tuli hyvä mieli. Oli kiva pelata, kun ei ollut vaihtomiehiä. Korjaan: -naisia. Naisilla on kahden tunnin vuoro, mutta väki alkoi huveta puolentoista tunnin pelin jälkeen, joten me muutkin päätimme luovuttaa. Harjoitukselle tuli kestoa tunti 25 minuuttia. Keskisyke oli 164 ja maksimi 187. Harjoitusvaikutus nousi tällä kertaa maksimiin eli 5,0:aan. Kilokaloreita paloi 712.

    Oli kiva pelata vaihteeksi naisten kanssa. Silloin ehtii jopa miettiä, mitä pallolla tekisi ja voi harjoitella pallon hallintaa ihan eri tavalla kuin perjantain sekapeleissä. Naisten kanssa pelatessa minä vain tahdon varoa kanssapelaajia. En mene terrierimäisesti päälle, vaikka teen niin sekasählyssä. Ihan varovasti yritän hipistellä pallon pois. Ja koko puolitoistatuntisen minä kannustan muita ja kehun suorituksia. Olenkin yleensä vanhin pelaaja, joten kai minulle tulee äidillinen olo ja siksi kehun muita.

    Nyt on ihan mukava olo. Fyysisesti väsynyt, lihakset raukeina ja kohta on mielikin, kun lähden käymään syksyn ensimmäistä kertaa taloyhtiön lenkkisaunassa.

  • Suojattu: Sitten kun minusta tulee aikuinen

    Tämä sisältö on suojattu salasanalla. Syötä salasana näyttääksesi sisällön.