Kirjan jälkeen

Vuosi: 2008

  • Juhannusjuhlat sohvalla

    Kukkosen-Palo-ojan perheessä vallitsee nyt apea mieliala. Molemmat podemme täällä juhannusflunssaa. Minulla olo on jo huomattavasti parempi, mutta Ilkka vuoroin hytisee, vuoroin hikoilee. Minä olen hoitsun hommissa. Ensi vuonna ei sitten mennä Untorockiin, vaikka olisi Metallica esiintymässä. Sama homma viime vuonnakin paitsi, etten silloin selvinnyt Untorockista ilman antibioottikuuria.

    Toisaalta parempi sairastaa nyt kuin sitten lomalla. Ilkan loma alkaa juhannukselta, ja jos joka kesä on pakko yksi tauti potea, olkoon sen aika nyt. Päästään sitten jatkamaan löhöilyä terveenä. Minullahan ei ole varsinaisesti lomaa tänäkään kesänä.

    Taudin takia juhannusjuhla on vaakalaudalla. Meidän piti mennä rauhassa ihan kahdestaan mökille, mutta sama kai se on jäädä kaupunkiin, jos kuitenkin tuijotamme vain telkkaria. Eihän tuo muutenkaan mieli tee lähteä menoliikenteeseen kökkimään. Katselen tässä, kuinka jalankulkijat kipittävät autoja nopeammin Kyrönsalmen sillalla kohti kaupunkia. Liikenne ei ole ihan totaalisen pysähtynyt, mutta silti matelee etanavauhtia. Jos huomenna miettisi asiaa uudelleen.

    Kävin eilen sen verran kaupungilla, että hain meille vähän ruokaa ja pistäydyin autokoulussa. Kävin ilmoittamassa, että yritän vielä kerran. Jos taas kaadun, saa minun puolestani mopoilut olla. Se autokoulun pyörä ei vaan minulla taitu riittävän tiukkaan kurviin. Ilkka tänä aamuna suunnitteli ottavansa omasta pyörästään katteet ja peilit pois niin, että minä pääsen harjoittelemaan. Kohta kolkuttaa poliisit ovella, että täälläkö suunnitellaan kortitta ajoa… Toinen vaihtoehto on etsiä toinen autokoulu ja toinen pyörä. Taitaa olla mahdoton yhtälö löytää riittävän matala ja ketterä iso pyörä Savonlinnan kokoisesta kaupungista.

    Nyt takaisin viltin alle. Hauskaa jussia kaikille tasapuolisesti!

  • Taas nurin

    Häpeällisestä moottoripyöräajosta on kulunut nyt melkein viikko. Minulla piti olla viime viikolla kaksi ajokertaa ja perjantaina sitten käsittelykoe. Niin vaan jäi ajot aika lyhyeen, kun kaaduin taas.

    Kaikki meni mönkään jo alusta pitäen. Minulle ehti tulla kaksi viikkoa taukoa edellisestä ajokerrasta. Silloin ilma oli ihan hyvä ajamiseen, mutta viime päivät oli sataa tihuuttanut vettä. Olin varma, että ajotunnit perutaan vesisateen takia, mutta juuri keskiviikkoaamuna täällä ei sitten satanutkaan. Vaihdoin kuitenkin autokoululla kunnollisen ajopuvun niskaan, mutta kevaripoika oli tietenkin vienyt talon pienimmän ajotakin. Niinpä verhosin 156-senttisen vartaloni ajotakkiin kokoa large.

    Ei muuta kuin ulos ja ajamaan. Paha vaan, kun toinen autokoulun ope oli ottanut autotallin avaimet mukaan ja pyörät olivat tietenkin tallissa. Soittoyrityksistä huolimatta opea ei saatu kiinni ja minun piti ottaa ajoon kevari. Ajattelin hölmönä, että onpa kerrankin helppo ajaa ympyröitä, kun saa tehdä sen kevarilla. Pomppien ja hytkyen lähdin sillä pikku pelillä liikkeelle ja pääsin lopulta kentälle.

    Voi miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan. Ajoin niitä hemmetin ympyröitä vielä paljon huonommin kevarilla kuin isolla pyörällä. Itku hiippaili silmäkulmiin, kun tajusin, etten osaa tehdä riittävän pientä ympyrää vieläkään, vaikka edellisellä ajokerralla olin ajellut ihan onnistuneesti kaupungissa.

    Puolentunnin epätoivoisen ajon jälkeen autotallin avaimet olivat löytyneet ja minulle tuotiin iso pyörä ajettavaksi. Yllättäen sillä olikin helpompi ajaa. Ei tietenkään niin helppo, että olisin saanut sen kiertämään pikku ympyrää. Ihan oikeasti – aikuisten oikeasti – minä en pääse käsittelykoetta läpi ikinä. Autokoulun opekin jo tokaisi, että kyllähän sinä inssin pääset, jos vaan saadaan sinut käsittelystä läpi.

    Ison pyörän tuonut opettaja jäi paikalle katsomaan ajoani. Siinä sitten kaksi miestä kiljui ohjeita ja minä koitin ajaa pienempää ja pienempää ympyrää. Kun ajolinja heitti 20 senttiä liian sisään ympyrän alkuvaiheessa, se meni vähintäänkin saman verran toiselta puolelta ulos. Sarvikko ihan linkussa niin kauan kuin vain suinkin uskalsin ja sitten suoristus ja sekin aina liian aikaisin. Minä en vaan saa sitä. Kiukunkyyneleet valuivat pitkin poskia ja onneksi edes toinen ukko häipyi paikalta.

    Meillä oli tarkoitus lähteä kohta puoliin ajelemaan vähän muuallekin, kun minä päätin yrittää vielä kerran. Niinhän siinä kävi, että ajoin taas sarvikko linkussa ja kiihdytin vahingossa liikaa. Tuli uskonpuute ja horjahdin sivulle. Yritin viimeiseen asti nostaa pyörän vielä pystyyn, mutta siinä riuhtoessani käänsin lisää kaasua. Viime talvena kelkkailussa niksahtanut käsi taittui taas ja oli pakko antaa pyörän kaatua. Tällä kertaa jäi vähän oma jalka alle, mutta ei kipeästi.

    Pyörästä katkesi kytkinkahva niin, että sitä jäi jäljelle parin sentin tynkä. Vilkun lasi meni palasiksi ja minä istuin maahan märisemään. Sopersin siinä itkun lomassa, ettei sillä ole mitään väliä, vaikka joskus kortin saisinkin, kun en koskaan uskalla ajaa. Tulee kalliit henkkarit ja erityisen kalliit, kun en sellaisia enää edes tarvitsisi.

    Niinpä minä ajoin takaisin autokoululle autolla ja ope taiteili tynkäkahvan kanssa perässä. Koululla istuin epätoivoisena jakkaralla. Koululla olisi toinenkin iso pyörä, mutta minulla pahaisella tynkätytöllä ei yltäisi sen selästä edes varpaankärjet maahan. Kaataisin senkin ja kohta kaikki pyörät olisivat romuna. Siksi loput viikon ajoista peruttiin ja minä aloin jo puhua lopettamisesta. Autokoululta aikoivat kuitenkin vielä soittaa alkuviikosta ja houkutella minua jatkamaan. Saa nähdä.

  • Untorock jyrää!

    Alkaa olla TestPilot hallussa. Kohta tämä tyttö vääntää kysymyslomakkeita liukuhihnalta! Lupauduin tekemään yhden kesken jääneen kyselyn eCCF:lle ja sitä varten piti nopeasti opetella uuden ohjelman käyttö. Helppo homma, mutta välillä meinasi hermot mennä.

    Nyt kysely on kuitenkin melko lailla valmis ja viimeisellä kommentointikierroksella. Saa ollakin viimeinen, sillä sen pitäisi avautua jo maanantaina.

    Vaikka välillä on tuntunut mahdottomalta saada lomaketta koskaan valmiiksi, on silti ollut tosi kiva tehdä ”oikeita töitä”. Ihan innoissani olen istunut pari päivää koneella selkä sopivasti mutkalla ja silmät tapillaan ruudun tuijotuksesta. Mukavaa hommaa. Saa koko ajan nähdä, miten työ etenee, eikä ole niin kuin väitöskirjatyö, että todellisen etenemisen näkee vasta kun tekemisiään katselee vuositasolla. Ei edes kuukausitasolla tunnu tapahtuvan juuri mitään.

    Nyt kun kyselyasiat on saatu suurin piirtein kohdalleen, täytyy meidän kiirehtiä kohti Utajärveä ja Untorockia! Olin muutaman vuoden mukana järjestelyporukassa ja kyllä täytyy sanoa, että pienenkin rock-tapahtuman järjestely on todella suuri urakka.

    Untorockia tehdään talkoilla. Nykyisin oikeastaan vain järjestysmiehille ja sen sellaisille maksetaan, mutta heillekin minimaalisen vähän. Olisi hienoa päästä joskus mukaan isomman tapahtuman järjestelyihin. Luulen tietäväni melko paljon tapahtumien organisoinnista, sillä ihan oikeasti, vaikka Untorock saattaa kuulostaa tosi pikku jutulta, sellaisen järjestäminen vaatii älyttömästi työtä. Jo yksin tapahtumapaikan rakentamiseen menee melkein viikko, vaikka nykyisin rakentaminen sujuu18 vuoden rutiinilla.

    Oikeastaan tapahtuma rakennetaan jo paljon aiemmin. Esiintymissopimuksia solmitaan syksyllä ja sitä ennen on jo pitänyt ”haistaa” nousevat tähdet. Kaiken maailman esiintymislavojen, bajamajojen, äänentoiston ja muiden vuokraus hoidetaan kuntoon talven aikana. Kevät menee sitten markkinointihommiin. Untorockia varten alettiin julkaista minun aikanani erityistä rock-liitettä paikallisessa lehdessä, Tervareitissä, ja siihen pitää kirjoittaa jutut, hommata kuvat ja pahimmassa tapauksessa myydä ilmoitustilat yrityksille. Rahoitusta on haalittava sieltä, mistä sitä suinkin saa. Kulttuurirahastolta, paikallisilta yrityksiltä, avustuksina kunnalta,… mistä nyt ikinä keksii pyytää. Hattu kourassa pitää ehtiä nöyristelemään, vaikka se ei näy varsinaiselle rock-yleisölle mitenkään.

    Nyt kun en ole enää itse Untorockia järjestämässä, voin sanoa ihan suoraan, että tekisi mieli tintata kuonoon sellaista tyyppiä, joka valittaa lippuluukulla lipun hinnasta. Tervemenoa vaan ensi vuonna järjestelemään seuraavaa Untorockia niin ymmärtää, miten paljon ihmiset ovat huhkineet vain ja ainoastaan sen takia, että Utajärvellekin edes joskus saataisiin kunnon nuorisotapahtuma. Myös sille ärsyttävälle tyypille, jolla ei ole ollut vuoden aikana aikaa säästää rahaa rock-lippuun.

    Tänään ja huomenna olen erityisen ylpeä siitä, että olen Utajärven kasvatti. Se energia, joka Untorockin eteen vuodatetaan joka vuosi, merkitsee minulle valtamerien kokoisia asioita maailmassa. Olen ylpeä juuristani. Ylpeä piskuisesta Untorockista. Ja häpeän sitä, etten enää pystynyt osallistumaan rock-talkoisiin täältä Savonlinnasta käsin.

  • Tutoriaalista vielä vähäsen

    Minusta alkaa tuntua siltä, että muuttaminen on ikuisuusprojekti. Olen koko kevään kuljetellut tavaroitani Kuopiosta Savonlinnaan ja pari kertaa on muutettu tavaraa Savonlinnaan tai Utajärvelle oikein kertarysäyksellä. Sitä voisi hölmömpi kuvitella, ettei pikkuruiseen yksiöön paljon tavaraa edes mahdu. Väärin! Täydellisen virheellinen luulo. Romua on valtavasti eikä sen pakkaaminen, kuskaaminen ja purkaminen tunnu päättyvän ikinä.

    Viime viikolla olin markkinoinnin tutoriaalissa ja kirjoittelin muistiinpanoja tänne blogiin sitä mukaa, kun päivän ohjelma eteni. Vain kerran akku loppui kesken kaiken ja Annen esityksen muistiinpanot piti kirjoittaa paperille. Toisen kerran paperimuistiinpanoja syntyi omasta esityksestäni. Lupasin Annelle ja itselleni kirjoittaa nämäkin mietelmät tänne blogiin, mutta nyt on vierähtänyt jo viikko, eikä mitään ole tapahtunut.

    Syy on kokonaan muutossa. Tutoriaalin jälkeen perjantaina lähdimme Ilkan kanssa Kuopioon, jotta olisimme hyvissä ajoin lauantaina muuttopuuhissa. Otin kuitenkin muistiinpanot mukaan, josko ehtisin jossakin välissä blogata ne tänne. Missäs ne raapustelut nyt ovatkaan? Ei mitään hajua.

    Koko tutoriaalin tärkein anti lojuu muuttolaatikossa joko täällä Savonlinnassa tai Utajärvellä, todennäköisimmin Utajärvellä. Olen varmaankin pahoittanut Annen mielen, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa huomioitani. Olen siitä kovasti pahoillani ja lupaan kirjoittaa ne puhtaaksi, heti kun vain löydän töherrykseni jostakin.

    Viime syksynä, kun aloittelin bloggaamista, harmittelin, etten ollut aikaisemmin älynnyt hyödyntää blogeja ajatusteni selvittämisessä. Muistan, kun mietiskelin, miten helppo olisi palata esimerkiksi Helsingin tutoriaalin mietteisiin, jos muistiinpanot olisivat blogissa. Nyt kun voisin korjata aiemman mokani, töppään hukkaamalla materiaalin. En tunne Annen tutkimusta niin hyvin, että voisin muistella hänen esitystään, mutta yritän nyt kuitenkin muistella jotain omasta esityksestäni ja saamistani kommenteista.

    —

    Suuri osa kommenteista liittyi jälleen kerran käyttämääni käsitteistöön. Uusi huomionaihe oli kuitenkin triple helix -teoria. Esimerkisi toinen kommentaattorini Anne-Mari Järvelin (TaY) huomautti, että työni muistuttaa paikoin innovaatiopolitiikkaa eikä poliittinen kannanotto tietenkään voi olla väitöskirjatekstiä. Anne-Mari kehotti luopumaan triple helixistä kokonaan ja pureutumaan täsmällisemmin paikallisen tason toimintaan. Hän ehdotti, että tutkisin alueellista innovaatiojärjestelmää tai -ympäristöä Kuopion seudulla. Innovaatioympäristön käsitehän oli minulla aiemmin tosi hallitseva. Sen kautta yritin lähestyä yliopiston tutkimuksen kaupallistamista nimenomaan Kuopion yliopistossa.

    Luulin olevani fiksu, kun yritin hakea tutkimukselleni korkeampaa käsittelytasoa kansallisen tason triple helix -keskustelusta. Rami Olkkonen (TSE) jopa kehotti siirtämään koko triple helixiä käsittelevän tekstini ”säästökansioon”.

    Kommenteissa voi olla perääkin. Triple helix kiinnostaa minua kovasti ilmiönä ja tein ehkä turhan suoran johtopäätöksen, että tutkimani yhteisö on esimerkki triple helixistä pienoiskoossa. Kai alueellinen innovaatioympäristökin toimii triple helixin kaltaisesti. Innovaatioympäristössä yhteiskunta tai valtio korvautuu paikallishallinnolla ja paikallisella yhteiskunnan osasella, ja yritykset ovat paikallisia toisin kuin ehkä kansallisen tason triple helixissä. Ehken kuitenkaan deletoi triple helix -pohdintaani, mutta kirjoitan jatkossa auki asiaa innovaatioympäristöstä triple helix -keskustelun ja KnoPro-hankkeen välimaastoon.

    Anne-Mari Järvelin huomautti myös käyttämästäni yhteisön käsitteestä. Hänen mukaansa KnoPro-hankkeeseen osallistuvat henkilöt ovat vain oman yhteisönsä, oman organisaationsa, jäseniä eivätkä muodosta KnoPron ympärille toista yhteisöä. Tästä olen kyllä vähän eri mieltä. CoPeissa yhteisö rakentuu nimenomaan yhteisen toiminnan ympärille. Yhteisön jäsenet kehittävät toimintaansa ja kehittyvät samalla itse yksilöinä ja yhteisönä. Minusta toiminta, tekeminen ja kehittyminen ovat niitä asioita, jotka määrittävät CoPeja eikä organisaatiorajoihin perustuva yhteisö ole missään nimessä samanlainen toimijayhteisö.

    Ainoa asia, miksi olen miettinyt, onko KnoProssa sittenkään syntynyt Wengerin ja muiden tutkimaa CoPia on se, ettei yhteisö ole syntynyt luonnollisesti. Jäsenet on kutsuttu mukaan hankkeeseen. Toiset jäsenistä ovat aktiivisia, toiset passiivisia sivustaseuraajia ja ehkä kommentoijia. Toisia on houkuteltu lähemmäs aktiivista ydintä, mutta he eivät ole sinne päässeet tai halunneet. Näin KnoProstakin voi tunnistaa CoPin ydinryhmän ja sen ympärille muodostuvan reunayhteisön. Mikähän lienee oikea suomennos näille reunusalueille?

    CoP ei ollut suinkaan ainoa keskustelua aiheuttanut käsite. Törmään poikkeuksetta aina käsitekaaokseen, kun työtäni esittelen. Olen täälläkin kirjoitellut siitä, että ehkä minun pitäisi antaa tutkimalleni ilmiölle sallivampi nimi. Kaupallistaminen kuulostaa akateemisesti ikävältä rahan perässä juoksemiselta. Keksin mielestäni kuvaavamman termin, kun aloinkin puhua tutkimustulosten konseptoinnista. Näin esimerkiksi tulosten pukeminen yleishyödylliseen muotoon sisältyisi käsitteeseen.

    Tutoriaalissa monet paikalla olleet tohtorit pohtivat käsitteistöäni. Kommentaattorini Mai Anttila ehdotti tuotteistamisen käsitettä. Tuotteistaminen on hänen mukaansa palvelumarkkinoinnista nouseva termi. Näinhän se on. Eivät fyysisten tuotteiden parissa pakertavat ihmiset puhu erikseen tuotteistamisesta. He puhuvat kaupallistamisesta ja lanseeraamisesta. Anttila kehotti myös miettimään, onko kyseessä innovointi, kaupallistaminen vai lanseeraus. Lanseerauksesta ei minusta voi mitenkään puhua. Esimerkiksi Sami Saarenketo (LTY) kannusti minua miettimään, tuoko farmaseuttinen ala erityispiirteitä tutkimukseeni. Tuohan se. Kehityskaaret tutkimuksesta tuotteiksi ovat moninkertaiset ns. tavallisiin tuotteisiin verrattuna. Siksi ainakaan lanseeraus ei kuulu minun tutkimukseeni, vaikka joistakin KnoPro-hankkeen labroista on maailmalle jo pullahtanut muutamia tuotteita. Nämäkin ovat kaikki tuotteistettuja palveluita.

    En keksi, mikä olisi oikea termi. Toisaalta tutkimuksen kaupallistamisesta on puhuttu yleisellä tasolla jo vuosia. Se kuulostaa hyvältä, ytimekkäältä ja suoraviivaiselta, mutta onko se kaupallistamista, kun vuosikymmenten farmaseuttinen tutkimus puetaan yrityksille tarjottaviksi asiantuntijalausunnoiksi? Pitäisikö minun sittenkin jakaa koko ketju kahteen vaiheeseen? Ensin tutkimustuloksia alettaisiin konseptoimaan, paketoimaan järkevään muotoon, joka ei välttämättä olisi fyysinen tuote. Seuraavaksi tätä konseptia tai pakettia alettaisiin kaupallistamaan eli alettaisiin suunnitella markkinointia ja lanseerausta. Sehän voisi olla järkevää. Omasta työstäni nousisi esimerkkejä, jotka ovat näiden kehityskaarien eri vaiheissa. En haluaisi käyttää prosessisanaa, mutta kehityskaari voisi olla hyvä termi lääkekehityskontekstiin. Kaarikin kyllä päättyy joskus tai sitten siitä tulee ympyrä. Hmm…

    Jos näitä kommentteja tulkitsisi rivien välistä, voisin väittää, että monessa puheenvuorossa oikeastaan kehotettiin lähestymään ilmiötä ja sen tutkimukseen käytettyä teoriaa kontekstin kautta. Anne-Marin alueellinen innovaatioympäristö olisi silloin eräänlainen metatason tarkastelu, laaja konteksti, jota lääkekehityksen konteksti määrittää. Jos Kuopion innovaatioympäristö on alue ja rajat, lääkekehitys on alueen väri, jos kuvaisi piirustustermeillä. Samoin koko käytetty terminologia nousisi KnoPro-aineistosta. He itse puhuvat kaupallistamisesta kokonaistavoitteena ja ehkä tuotteistamisesta sen osana. Tosin nyt ei tule mieleen yhtään tuotteistamisilmaisua, mutta monessa yhteydessä on käytetty paketointisanaa. Konseptointi on ehkä minun heille syöttämä sana, mutta pitää sekin vielä tarkistaa.

    Joka tapauksessa näyttää siltä, että monet minua pätevämmät näkevät tutkimuksessani kiinnostavia piirteitä erityisesti kontekstin kautta, ei niinkään yleisessä kaupallistamisilmiössä. Pitää miettiä tätä oikein tosissaan ja syksyllä on oltava alustava tekele valmis.

    Ugh, olen puhunut.

  • Savonlinnalainen

    Minusta tuli eilen virallisesti savonlinnalainen. Kaupunki ei ole esittänyt vielä mitään etuisuuksia ja aurinkokin pysyttelee pilvessä. Olen vähän pettynyt. Eikö täällä pitänyt aina paistaa aurinko? Ilkka sanoi eilen jotain sellaista, että uudet kaupunkilaiset saavat asunnon järven rannalta, mukavan seuramiehen asuinkumppanikseen ja vielä joitakin muita seuralaispalveluja. Hmm. Taisin tehdä ihan hyvät kaupat, kun vaihdoin kalakukon Kukkoseen.

    Olen saanut muuttoilmoituksen jälkeen paljon sähköpostia kavereilta. Terkkuja vaan teille, jotka tätä luette. En aio perua lupaustani pullakahvista, jos täälläpäin liikutte. En sittenkään vaikka monet ovat jo aikoneet ottaa kutsun vastaan. Kai se on niin, että jos vain löytyy jokin kontakti Savonlinnaan, monella alkaa tehdä mieli matkustaa katsomaan kuuluisaa Olavinlinnaa tai mennä kerrankin oopperaan. Savonlinnan matkailupalvelut saisivat kiittää minua promootiosta, sillä niin monet tyypit olen jo houkutellut suuntaamaan kesälomareissunsa tänne seitsemän saaren kaupunkiin.

    Matkailuasioita olen jo tälle päivää miettinyt monessakin yhteydessä. Olen ollut kavereille eräänlainen matkanjärjestäjä, mutta myös mietiskellut vähän sitä, miten matkanjärjestäjät voisivat hyödyntää sosiaalisen median työkaluja omassa markkinoinnissaan. On käsittämätöntä, etteivät niin sosiaalisia palveluja tarjoavat yrittäjät kuin matkanjärjestäjät ole laajemmin ottaneet sosiaalista mediaa haltuun. Lähes ilmainen viestintäkanava vain odottaa sisällöntuottajia matkailun saralta.

    Jos minä pyörittäisin vaikkapa maatilamatkailuyritystä, kertoisin takuulla joka päivä blogissa, mitä maatilalla tapahtuu. Ottaisin kuvia eläinlapsista, tallentaisin matkailijoiden kuulumisia ja ylipäänsä kirjoittaisin, ketkä olivat milloinkin tekemässä mitäkin maatilayrityksessä. Siitähän tulisi aivan täydellisen myyvä kanava. En tarkoita, että esimerkiksi blogia käytettäisiin sellaisenaan markkinointiin vaan tarkoitan sitä, kuinka helposti tarjottavista palveluista tekisi ihmisläheisemmän ja rikkaamman kuin esimerkiksi pelkät kotisivut netissä painetuista esitteistä puhumattakaan.

    Olen nyt lukenut muutamia matkailuartikkeleita ja todennut, etteivät matkanjärjestäjät taida oikein ymmärtää sosiaalisen median mahdollisuuksia. Ehkä monet näkevät suosittelulistaukset ja matkailijoiden blogit vain negatiivisessa valossa, mutta mitä se haittaa, jos joku kertoo negatiivisia asioita blogissaan. Kun mielipide on julkisesti johonkin kirjoitettu, siihen voi tarttua, reagoida ja antaa oman vastineensa ja kehittää palautteen perusteella palveluitaan paremmiksi. Jos ihmiset puhuvat vain face-to-face, negatiiviset sanat saavat paljon ankaramman kaiun. Matkanjärjestäjä voi lukea ikävän palautteen vain vähentyneistä myyntituloistaan eikä hän välttämättä koskaan saa tietää, miksi niin kävi. Sana kiertää helposti eri yhteisöissä, mutta sosiaalisen median ansiosta sana kiertää myös niille, joita se koskettaa. Markkinoinnin näkökulmasta tässä olisi mahdottoman hyvä palautejärjestelmä, jonka hyödyntäminen maksaa vain vähän laatuaikaa ja vaivaa.