Kategoria: Sporttinurkka

  • Viisautta vaille tai ainakin yhtä hammasta

    Ajelin maanantaina venäjän tunnin jälkeen Kuopioon. Kävin moikkaamassa Ilkan äitiä ja käytiin sitten Suvin kanssa Ninan ja Tuomaksen luona iltakahvilla. Olipa mukava turista ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Olen koittanut pitää Ninalta salassa moottoripyöräkurssia, mutta Suvilta lipsahti pari sanaa, teoriatunnit ja ajotunnit, ja tietenkin Nina hoksasi heti, mistä on kysymys. Ihan vain sen takia yritin salailla, että olisi ollut mukava yllättää motoristipariskunta. Olisin kurvannut pihaan pyörällä ja Ilkka olisi noussut perätuhdolta. 🙂

    Ei tässä mitään. Nyt pääsinkin julkaisemaan yksityisesti kirjoittamani pyöräkurssiblogimerkinnät. Jokainen voi lukea epätoivoisista pirueteista pujotteluradalla ja lopulta kumoon kellahtamisesta.

    Kävin Kuopiossa viisaudenhampaan takia. Minulta kiskaistiin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa viisaudenhampaani eilen aamulla. Olisi pitänyt olla kaksi tuntia syömättä ja juomatta. Piti vältellä kovaa ja kuumaa ruokaa ja juomaa, eikä pariin päivään olisi saanut urheilla. Mitä minä sitten tein? Ajoin hammaslääkäristä kotiin ja keitettiin Suvin kanssa kahvit. Syötiin karjalanpiirakoita ja iltapäivällä ajoin sitten kiiruusti Savonlinnaan, että ehdin pelaamaan sählyä. Purukalusto on täysin kunnossa. Kieli ei edes etsiydy uuteen koloseen suussa, vaan on pysytellyt kiltisti paikoillaan.

    Karjalanpiirakan syöminen oli vähän vaivalloista, kun puudutusaine vielä vaikutti. Ihmettelin, että riisikö se narskuu hampaissa, kunnes tajusin, että se on lihakimpale ja vielä omassa naamassa kiinni. Möyhensin moneen otteeseen omaa poskeani ennen kuin älysin luovuttaa piirakan mutustelun. Verta tihkui vielä illalla, mutta en ole varma, tuliko se hampaasta vai poskesta.

    Eilen tuli täyteen tasan vuosi siitä, kun tavattiin Ilkan kanssa. Paljon on ehtinyt tapahtua. On reissattu ja pakattu ja purettu tavaroita, on opeteltu yhteiselämää ja sopeuduttu toistemme tapoihin, on tutustuttu ja silti jatkettu yhdessä. Takana on ehkä elämäni paras vuosi kaikin puolin eikä vähiten Ilkan ansiosta. Hmm. Ehkä vuosi on ollut paras nimenomaan Ilkan vuoksi, ja onkin, mitäpä tuota kiertelemään. En olisi ilman häntä mennyt pyöräkurssille, matkustellut paria viikkoa toisella puolella maapalloa, tutustunut Savonlinnaan, opetellut bloggaamaan tai purjehtimaan. Olisin vain elää öllötellyt aivan samoin kuin pari edellistäkin vuotta.

    Ilkka on takonut päähäni ajatusta, että ehkä minä voisin sittenkin väitellä joskus tohtoriksi. Väitös ei tule yhtään lähemmäs, jos vain tässä istun ja bloggailen niitä näitä. Joka päivä pitää yrittää tehdä edes vähän töitä. Jokainen kirjoitettu rivi on eteenpäin. Miltähän Ilkasta tuntuisi olla tohtorin rakas?

  • Teoreettisesti motoristi

    Kävin tänään tekaisemassa A-kortin teoriakokeen. Virheitä tuli tasan nolla. Tekaisulta koe tuntuikin. Aikaa kului sellainen kolmisen minuuttia kymmeneen teoriakysymykseen. Lukaisin eilen mallikysymykset kertaalleen läpi, ja kun varmistin netistä, että kokeessa saa olla kolme virhettä, en ottanut turhia paineita. Kolme virhettä kymmenessä kysymyksessä on minusta tosi paljon. Moottoripyöräily ei ainakaan teoreettista älliä vaadi ja sen voi varmasti jokainen havaita kokoontumisajojen iltabileissä. Ei sillä, että olisin koskaan tehnyt asiasta empiirisiä havaintoja, mutta minulla on asiasta vahva oletus tai kuten Englannin maalla sanoivat, advanced guess.

    Eilen käytiin Ilkan kanssa Leijonan kentällä, vai mikä se oli, kokeilemassa pujottelurataa. Ilkka kokeili, minä tein hylkäyksiä. Ilkkakin tunnusti, että pujottelukokeen ensimmäinen ja viimeinen täysi kierros ovat tosi vaikeita. Kyllä hän sai ne tehtyä, mutta ei se ihan helposti mennyt. Pyörän pitää olla ääriasennossa kallellaan ja siinä sitten tasapainoillaan, ettei maa kutsu motoristia turhan kiivaasti. En ehkä ikinä tule saamaan korttia, koska en vain osaa tehdä riittävän tiukkaa piruettia. Huomenna sitä taas reenaillaan. Tulee uneton yö, kun mielikuvaharjoittelen.

  • Tanssien pyörryksiin

    Ilkka pyöritteli minua äsken kuin hyrrää tanssilattialla. Meni pää ihan sekaisin eikä nautittavana ollut muuta kuin kävelyhumppaa ja lavajivea. Välillä minusta tuntui, että heilutaan kuin heinämiehet. Kai sitä pitää vähän notkistella, mutta mitenkä tällainen kaksi-vasenta-jalkaa-tyttö osaisi notkistella ja vötkistellä? Ilkka on se meistä, joka keikkuu. Minä laahustan perässä tai paremminkin Ilkka työntää minua edellään.

    Kävelyhumppa – tuo tanssilajeista jaloin ja monisäikeisin – sujuu, jos osaa kävellä. Hmm. Osaanko kävellä? Olen ehkä vasta siinä ryömimisiässä, mutta ryömintähumppaa ei taida olla.

    Varokaa vaan siellä tanssilavoilla. Täältä tulee Outi-pyörremyrsky.

  • Ja nurinhan se meni

    Silmät jääkiekon katselusta rähmäisinä suuntasin keskiviikkoaamuna ensimmäiselle A-kortin ajotunnille. Oli tosi kylmä polkaista pyörällä sillan yli autokoululle ja niinpä kiskoin lisää kampetta niskaan. Sain onneksi autokyydin harjoittelukentälle. Jenna ja Henna kokeneempina kuskeina ajoivat pyörät perille. Yksi huollosta tullut pyörä odotteli meitä jo kentällä. Matkalla varmistin, että onhan autokoulun vakuutukset kunnossa, jos kaatua rymähdän.

    Meitä oli kaksi ison pyöräkortin ajajaa ja yksi tuleva kevarikuski. Pyöristä taas kaksi oli kevareita ja yksi iso pyörä. Minun ehdotuksestani Jenna sai ensin ajaa oikealla pyörällä ja minä otin tuntumaa kevyempään kalustoon.

    Enhän minä tahtonut päästä liikkeelle! Liu’utin ja liu’utin kytkintä, mutta aina päästin sen liian aikaisin ylös. Pyörä hyökkäsi ja sammahti. Ajattelin jo, että tähänkö tämä nyt jäi. Ei motoristi saa edes ratsuaan kesytettyä. Alkuvaikeuksien jälkeen peli alkoi kuitenkin totella sen verran, että uskalsin ajaa sillä kentän poikki. Sitten pitikin jo kääntyä. Hmm. Ilmeisesti selvisin, koska en muista kurauttaneeni ojaan tahi seinään kertaakaan.

    Minä jäin treenailemaan itsekseni liikkeellelähtöä, jarrutusta ja vaihteenvaihtoa, kun Jenna jo harjoitteli käsittelykokeen tehtäviä. Henna oli jo menossa käsittelykokeeseen, joten hän taituroi hienosti pyörällään. Henna on lupsakka tyttö. Kävi aina välillä kyselemässä minulta kuulumisia. Kovasti kannusti yrittämään uudelleen, kun pyörä jälleen kerran sammui.

    Jostakin hassusta syystä lopulta oivalsin, miten liikkeellelähtö tapahtuu sulavasti. Ehkä se, etten onnistunut liikkeellelähdössä, oli oikeastaan hyvä asia. Unohdin nimittäin jännittää tasapainon ja kytkimen puolesta, kun kaikki energia meni liikkeellelähdön miettimiseen.

    Sitten minäkin jo pääsin pujottelemaan ja kieputtelemaan tulevan käsittelykokeen tehtäviä. Hidas ajo sujui alusta alkaen kohtalaisen hyvin, samoin jarrutus, mutta koskaan en tule pääsemään läpi pujottelukokeesta. Miten ihmeessä sen härrävärkin saa taivutettua niin tiukkaan kurviin pujotteluradan päissä? Ympyrän halkaisija on jotain viisi, kuusi metriä.

    No joo, mutta kevari alkoi tulla tutuksi ja aloin lopulta luottaa siihen, että uskallan pysähtyä siitäkin huolimatta, että pitää taas lähteä uudelleen liikkeelle. Sitten pitikin jo vaihtaa pyörää. Ilkka oli etukäteen varmistanut, että autokoululta löytyy pätkille sopiva iso pyörä. En minä merkkiä muista. Ei se ole oleellista.

    Oleellista on se, että isolla pyörällä liikkeelle lähteminen oli huomattavasti helpompaa ja pujottelu vastaavasti vielä paljon vaikeampaa. Se ei taivu voltille millään! Ei millään! Jotenkuten saan tehtyä voltin vasempaan, mutta oikea kierros menee aina leveäksi.

    Autokoulunope laittoi minut harjoittelemaan pelkkää oikeaa kierrosta. Ympyrä tiukkeni ja tiukkeni, mutta samalla minä väsyin ja väsyin. Väsyin kai jännittämiseen ja pelkoon kaatumisesta ja sittenhän minä tietenkin kaaduin. Pysäytin pyörän ilmeisesti liikaa etujarrulla, ei niin, että se olisi mitenkään yhdelle pyörälle noussut. Miten olisikaan, koska vauhtia ympyräharjoittelun jälkeen oli sellaiset viisi kilometriä tunnissa. Siinä saa motoristi jo kyytiä kun vitosta körryyttää!

    Kun pyörä pysähtyi, minä laitoin tassun maahan, mutta maata ei enää löytynyt. Kun löytyi, pyörä oli jo niin kallellaan, etten jaksanut pitää sitä pystyssä. Kaksi tuntia olin jo treenannut ympyröitä ja jarrutuksia, pelännyt liikkeelle lähtöä ja puhkunut intoa, kun jotain välillä opinkin. Ja sitten olisi pitänyt pitää yhden jalan turvin joku miljoona kiloa rautaa pystyssä! Hei hellurei, ei onnistu, vaikka kuinka bodaisin.

    Juuri huollosta tullut pyörä kellahti kumolleen ja minä siinä sivussa. En jäänyt alle. Olisi melkein pitänyt, että olisi ollut edes jotain dramatiikkaa. Nyt autokoulunope tuli vain nostamaan pyörän pystyyn ja patisteli yrittämään uudelleen. Olin ihan poikki. En muistanut edes seuraavassa harjoituksessa vaihtaa vaihdetta jarrutuksen aikana pienempään, vaikka olin tehnyt sen jo monta kertaa. Onneksi pyörä armahti minua. Se alkoi vilkuttaa öljyn merkkivaloa ja sain pitää viiden minuutin tauon ajelusta.

    Ja taas kohta piti lähteä pujottelemaan. Eikä se onnistunut vieläkään. Kaksi ja puoli tuntia tahkottiin ympyröitä ja kieppumisia harjoittelukentällä ja sitten ope vain ilmoitti, että pyörät pitää ajaa takaisin koululle. Jenna – kokenut mopoilija – sai ajaa ison pyörän, mutta minunkin piti kurauttaa sillä ensin ajamallani kevarilla. Piti ottaa taas vähän tuntumaa liikkeellelähtöihin, mutta ihmeen hyvin se jo sujui. Ja voitteko ikinä kuvitella! Onnistuin tekemään sillä melkein hyväksytyn suorituksen pujotteluradalla!

    Liikenteessä en pelännyt yhtään. Takaraivossa jyskytti Ilkan ohjeet vilkusta ja erityisesti papan komento, ettei vilkkua saa jättää päälle risteyksen jälkeen. Niinpä onnistuin vilkuttamaan ja olemaan vilkuttamatta. En tahtonut saada vaihdetta päälle liikennevaloissa. Vilkaisin takana ajavaa opea ja hän viittilöi nytkyttämään pyörää niin, että vaihdekin loksahti silmään. Siitäpä sitten varovasti vihreällä liikkeelle. Jäin vähän Jennasta, koska edelleen lähden liikkeelle liian hituraisesti. Hyvä, että lähdin. Sain kurauttaa Jennan kiinni ennen Kyrönsalmen siltaa ja ajaa vähän ylinopeutta 🙂

    Tajusin vasta autokoulun risteykseen pysähtyessäni, että pysähdyin ylämäkeen. Eipä tullut mieleen, miten siinä olisi pitänyt oikeaoppisesti käyttäytyä, mutta a) pyörä ei liukunut taaksepäin, b) pyörä ei kaatunut, c) pääsin liikkeelle. Tästä voisi ehkä vetää sellaisen varovaisen johtöpäätelmän, että kai minä tein jotain oikein.

    Autokoululla jalat tärisivät sekä vilusta että maitohaposta. Olin varmaan puristanut jalkoja niin lujasti pyörän kylkiin, että voimat olivat ihan lopussa. Tulipahan ajettua. Ja tulipahan kaaduttua. Sitähän minä kai eniten pelkäsin. Päätin, että Ilkan pyörällä en aja koskaan. Tulee perheriita jos ja kun kaadun.

  • Kevään kelkkailun fiilistelyä

    En voi uskoa, etten tosiaan blogannut mitään viimekeväiseltä moottorikelkkareissulta Kuusamoon. Reissusta ei tosiaan puuttunut vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Koska en kirjoittanut silloin, en kirjoita mitään nytkään. Antaa kuvien puhua puolestaan. Kuvat on ottanut vastarannalle ajanut Janne, joka kaverinsa kanssa uskaltautui ensimmäisenä vesileikkiin.

    Kuvia Kallaojalta.