Kirjan jälkeen

Blogi

  • Yksin kotona 2

    Ilkka-karhun kanssa täällä odotellaan kahdestaan nukkumattia. Innostuin katsomaan vielä lentopallon SM-finaalia, jossa pohjoisen miehet saivat taas mainetta ja kunniaa.

    Olen yrittänyt viettää itseni kanssa laatuaikaa. Käydä itseni kanssa treffeillä 😉 kuten eräs elämänviisauksia suoltava kirja kehotti. En ole siis tehnyt yhtään mitään. Tarkoitus oli hemmotella itseä, istua pitkään saunassa, kuoria iho ja tehdä jalkahoito. Ja mitä sitten olenkaan tehnyt? Pelannut Zumaa. Taisin tehdä siinä uuden enkkarin, kun pääsin 9-6 tasolle ja survivalissakin son of sun kuutoseen, mutta olisihan tuon joutoajan voinut järkevämminkin käyttää.

    Nyt kun Ilkka on poissa, olen syyllistynyt vanhaan paheeseeni: herkutteluun. Harmi, että olen onnistunut hävittämään kaikki herkut koko talosta. Jätskiä ei tee mieli, eikä ruis-digestiveillä oikein mässäillä. En raskinut mennä Ilkan singoalla-keksipaketillekaan. Kävin aiemmin päivällä Prismassa ja olisin taas ostanut jotain hyvää, mutta eihän siellä mitään ole. Samaa iänikuista voisilmäpullaa. Kuka nyt aina jaksaa voisilmäpullaa? Tai no ehkä Ilkka jaksaa. Olisin vaan tahtonut jotain paljon parempaa. Kun ei löytynyt mitään tosi hyvää, jäi onneksi se paheen toinenkin puoli tekemättä.

    Kurkkuun koskee vähän ja edelleen on vilu. Pyöräilin keskustasta kotiin hurjaa vauhtia niin, että sillalla tuuli tuiversi luihin ja ytimiin saakka. Päivän kauppareissun tein kuitenkin autolla ja uskaltauduin jopa Mersun rattiin. Yllätys oli suuri, kun en onnistunutkaan sammuttamaan sitä minnekään. Ehkä minä joskus vielä opin.

    Nyt pitää yrittää Ilkka-karhun kanssa tutimaan. Ihmeen hyvin olen jaksanut hippasta aamuneljästä asti ylhäällä lukuun ottamatta lyhyitä aamutorkkuja. Ei tässä voi kovin tehokkaalla työpäivällä kehua. On taas vähän suvantovaihetta, kun ei oppimisteoriat oikein maistu.

  • A niin kuin kaksipyöräisen ajokoulu

    Ilkka yllätti minut täysin synttäreideni aikaan ja oli ostanut minulle lahjakortin autokouluun! Eikä mihin tahansa kurssille vaan ison moottoripyörän ajokouluun. Herra isä nähköön! Kamalan kallista ja kamalan jännää!

    Olen kertonut kurssista vain ihan kaikkein lähimmille ihmisille ja muille haluan karauttaa peltihevosella yllätyksenä. Neljältä alkaa ensimmäinen teoriatunti ja suloinen jännityksen tunne on vaihtunut silkkaan kauhuun.

    Olen ajanut yhden ainoan kerran tossumopolla yläasteen pihalla ja silloinkin kaaduin. Pelottaa aivan hemmetisti. Kävin lueskelemassa keskustelupalstoilta naisten kokemuksia kurssista ja inssistä. Ei olisi pitänyt.

    Vain aniharva on selvinnyt inssistä eka kerralla ja hekin vain siksi, että ovat salaa ajelleet markettien takapihoilla kavereiden pyörillä. Olen siis pississä kaulaa myöten.

    Naiset valittelevat, että autokoulujen pyörät ovat heille liian isoja ja raskaita. Käsittely on vaikeaa, kun vain varpaat ylettävät maahan. Okei, jos naisten keskipituus on siinä 164 sentin luokkaa ja minä jään kahdeksan senttiä sen alle, on edessä tosi isoja ongelmia.

    Kaikkein vaikeinta tuntuu olevan hidas ajo ja pujottelu. En vielä oikein tiedä, miten hitaasti sitä pitää ajaa ja kuinka kauan, enkä edes pujottelun yksityiskohtia, mutta pelottaa jo nyt.

    Eipä ole enää iltapäivällä ruoka maistunut, kun tietää, että kohta pitää nolata itsensä pyörän selässä. Kaadan sen varmasti keskelle Olavinkatua pahimpaan ruuhka-aikaan enkä edes jaksa nostaa sitä yksin ylös. Miten tollo, jolla on kyllä ajokortti, mutta joka saa mersunkin sammumaan kaksi kertaa samaan risteykseen, voi ikinä oppia ajamaan moottoripyörällä? Kai nyt 12 vuotta autolla ajoa harjoitelleena edes yksi auto pitäisi saada pidettyä käynnissä. Miten käy, kun takana on tuo hurja yksi ajokerta mopolla ja sekin päättyi kyyneliin ja häpeään?

    Ja tänään on vasta ensimmäinen teoriatunti…

  • Hovihallin makaronilaatikko

    Olin valmistautunut eilen makaronilaatikon tekoon, mutta päätin hakea vähän vaihtelua ruokablogeista. Pastanjauhantaa oli käynnistänyt viime syksynä maailman parhaan makaronilaatikkoreseptin metsästyksen. Moni oli jo ehtinyt kuuluttaa esiin omat mielipiteensä, mutta vain yksi kommentti sai veden herahtamaan kielelle.

    Taco palautti mieleeni entisen oululaisen K-kauppa Hovihallin makaronilaatikon. Se oli ihan sairaan hyvää. Enkka osti sitä meille maalaisille tarjottavaksi ison laatikollisen Oulun vierailuilla, ja äiti osti sitä vielä lisää kotiinviemisiksi. En ole koskaan syönyt niin hyvää makaronilaatikkoa kuin Hovihallin oman keittiön loota.

    Olen joskus yrittänyt tehdä samanlaista pöperöä heikolla menestyksellä. Olen kyllä ollut jäljillä, mutta Taco paljasti, että oikea Hovihallin kastike tehtiin ketsupista ja kermasta, ei mistään tomaattimurskasta tai muusta. Siksipä marssin eilen toistamiseen kauppaan ja ostin purjoa, kermaa ja vähemmän sokerista ketsuppia.

    Pikasurffaus netissä tuotti tulosta ja löysin Älä tule paha kakku -ruokablogista hovihallin reseptin makaronilaatikkoon. Se meni näin:

    Hovihallin makaronilaatikko

    4 dl makaronia
    350 g jauhelihaa
    10-15 cm purjoa
    4-5 valkosipulinkynttä

    Kastike:

    n. 3 dl ketsuppia
    2 dl kermaa

    Keitä makaronit kypsiksi. Ruskista jauheliha. Sekoita makaronit, jauheliha, pienitty purjo ja murskatut valkosipulinkynnet keskenään. Sekoita ketsuppi ja kerma keskenään. Lisää suurin osa kastikkeesta makaroni-jauhelihaseokseen. Kaada seos voideltuun vuokaan. Kaada loput kastikkeesta päälle. Paista 200 asteessa noin ½ tuntia.

    Koska Älä tule paha kakku -bloggaaja varoitti käyttämästä ”huonoa ketsuppia”, käytin Heinzin vähäsokerista mallia. Kastikkeesta tuli ihan hyvä, mutta silti sanoisin, ettei tämä resepti ihan Hovihallin lootaan yltänyt. Kastiketta pitäisi olla ainakin puolitoistakertainen määrä, sillä Hovihallin makaronilaatikko oli ihanan löysää.

    Ehkä nuo mitat eivät olleet minulla ihan tarkkoja. Ainakin jauhelihaa oli 400 grammaa. Korvasin valkosipulin valkosipulijauheella ja sitäkin laitoin vain ihan ripauksen. Makaronien keitinveteen nakkasin yhden lihaliemikuution, mutta ei ruuasta silti liian suolaista tullut. Ehkä laatikko oli minulla liian kauan uunissa. Annoin sen olla ensin tuon ohjeen mukaisen puoli tuntia ja sitten otin virrat pois ja jätin laatikon vielä muhimaan. Makaroneista tuli kyllä juuri oikeanlaisia Hovihallin pehmeitä.

    Jos tie miehen sydämeen käy oikeasti vatsan kautta, olen siellä jo aika syvällä kaivautumassa ytimeen saakka, ainakin jos kommentteihin on uskominen. Tarjosin makaronilaatikon kyytipojaksi Limepippurin marinoitua kaalisalaattia ja Parikkalan pikapullan tuoretta ruisleipää. Hyvin näytti toimivan. Itsekin myönnän, että kaalisalaatista tuli juuri sellaista kuin toivoinkin. Pitää jatkossa vaan tehdä puolikas annos.

  • Yksin kotona

    Ilkka lähti jo viideltä Hämeenlinnaan ITK:hon. Se taas tarkoittaa sitä, että minä olen ihka ensimmäistä kertaa yksin kotona! Järjestäisin bileet, mutta kaikki ne kolme ihmistä, jotka tunnen Savonlinnasta, ovat tällä hetkellä Hämeenlinnassa. Ei mene hyvin.

    Sikäli menee hyvin, että tuli itsekin herättyä neljän jälkeen. Tein vähän töitä Ilkan lähdön jälkeen ja otin vielä pienet torkut. Lounasta söin jo ennen kymmentä!

    Tänään ja huomenna pitää ahkeroida, mutta olisi pakko jo urheillakin jotain. Olo vaan ei ole ihan paras mahdollinen. Nyt kun isäntä ei ole kotona, hiiret hyppivät pöydillä ja minä teen töitä makkarissa. Kaksi peittoa lämmittää jalkoja, mutta silti on vähän vilu. Ei tässä mitään kunnon tautia ole päällä, mutta ramasee ja lihaksia särkee. Ei varmaan passaa lähteä kuntosalille, vaikka syytä olisi. Maha kasvaa kuin raskaana olisi, mutta Ilkka-kultaseni on herrasmies ja vannoi tykkäävänsä minusta, vaikka painaisin 80 kiloa. Tuskinpa vaan. Jo 65:ssä olisi kestämistä. Jos koittaisi kuitenkin rimpuilla vähän pienemmissä lukemissa.

    Haen tänne peiton alle vielä Maisan kirjan niin voin jäädä koko päiväksi tänne piiloon.

  • Metallifoniamania

    Tulin just metallifonia-konsertista. Oli tosi kiva – hauska ja vaikuttava samalla kertaa. Välillä nauratti ja välillä melkein itketti.

    Konsertti alkoi Orffin Carmina Buranalla. En ole koskaan kuullut sitä livenä, kuten en myöhemmin tullutta Beethovenin viidettä. Molempien avausosat kuuluvat suosikkeihini klassisen musiikin saralta – kuinkas muuten. Aivan uppee, sanois ystäväni Maisa.

    Van Halenin Mean Street oli myös jylhällä tavalla hyvä. Konsertin saksofoni, Olli-Pekka Tuomisalo oli itse sovittanut sen ja baritonisaksofoni jylisikin todella majesteettisesti.

    Väliajan jälkeen Stonen Get Stoned oli hauska nykymusiikkiversio, mutta ehkä koko konsertin kaunein kappale oli Maija Ruuskasen Tuomisalolle ja pianisti Risto-Matti Marinille säveltämä Wellamo.

    On helppo mennä kuuntelemaan klassisen ja raskaan musiikin yhdistelmää, kun voi aina vedota siihen, että on paikalla jälkimmäisen vuoksi. Enhän minä mitään klassisesta musiikista ymmärrä, mutta onko musiikki sittenkään ymmärtämistä? Eikö kaikkein tärkeintä ole kuitenkin kokemus ja ne tunteet, jotka musiikki meihin virittää?

    Tietämättömänä ja täydellisen osaamattomana musiikin saralla väitän, että mikään ei tuota niin suloista ahdistuksen tunnetta kuin Carmina Burana. Ja edelleen väitän, ettei mikään muu kappale koskaan pysty kasvamaan leikkisästä limputtelusta niin massiiviseksi jylinäksi kuin Beethovenin viidennen sinfonian alkuosa. Tietenkin sitä jylhää jyminää on jo alussa, mutta välillä, ainakin siis minun mielestäni, käydään mutka lapsellisen leikkisässä sävelmaailmassa.

    Olen nyt julkisesti tunnustanut tyhmyyteni, mutta ei edes viisaista viisain musiikin tuntija voi teorioillaan ja selvennyksillään tuottaa minulle mitään sellaista tunnetta, jota en ilman tätä tietoa voisi saavuttaa. Tai mistä minä tiedän. Jos jotain olen tutkijana oppinut niin ainakin sen, ettei kannata esittää turhan jyrkkiä mielipiteitä. Perun siis kaiken edellisen 😉