Kun ei kirjoita blogia vähään aikaan, uudelleen aloittaminen on hurjan vaikeaa. Pitäisi kirjoittaa koko ajan, mutta mökiltä se on vähän vaikeaa. Lähdimme sitten kuitenkin mökille juhannuksen viettoon, vaikka molemmat olimme kipeitä juuri ennen mittumaaria. Tauti ei pahemmin haitannut. Mitä nyt vähän nenä vuoti ja köhä kutkutti kurkkua. Uskaltauduimme muutaman kerran järveenkin. Minä kerran vaatteet päällä.

Mistähän sen aloittaisi? Ilkka osti viime kesänä kajakin ja houkutteli minuakin testaamaan sitä. En nyt muista, miksi melontahommat jäivät viime kesältä, mutta nyt uskaltauduin pulkkaan, vaikka aluksi pistin vähän hanttiin. Ensin Ilkka antoi minun kuivaharjoitella maalla. Melonta-asento on tosi omituinen. Polvet surtussa kajakin reunoissa ja jalat edessä. Olo on vähän merenneitomainen – jalat ahdistettuna yhteen lahkeeseen.

Ihme ja kumma mutta pääsin kajakkiin ensi yrittämällä myös vedessä enkä vielä edes kastunut. Siinä sitten loiskuttelin melalla ja Ilkka huuteli ohjeita laiturilta. Aallokko oli melkoinen. Vaahtopäät pärskyivät rantakiville, ja minä tyttö se vaan meloskelin edestakaisin rannan myötäisesti.
Kahdeksikko sujui melkein paremmin kajakilla kuin moottoripyörällä.

Olisi vaan pitänyt harjoitella myös rantautumista ennen kuin tuuli yltyi. Ensin ohjasin kajakin keulan laituriin ja sitten Ilkan tiukkojen ohjeiden myötä onnistuin jotenkin sompailemaan sen rantaan. Ilkka yritti viimeiseen asti ottaa minua kiinni, mutta niin vaan mulahdin järveen. Kova aikomus oli loikata näyttävästi kajakista kuivalle maalle. Siinäpä sitten tyttö oli märissä vaatteissaan ja surkea ilme naamallaan. Taisin mainita jotain viimeisestä melontakokeilusta, mutta tosi asiassa se oli niin kivaa, että voisin vielä harkita uusintayritystä. Hurjan sulavasti puikkelehdin aaltojen seassa, mutta miten sitä voisi vielä päästä kuivana rannalle? Ehkäpä apu löytyy melontaoppaasta…

Vaikka nuha ei ihan Vesannolle jäänytkään, oli meillä hurjan mukavaa ihan kahdestaan. Rauhassa saunottiin ja grillattiin, paistettiin muurinpohjalättyjä ja nukuttiin pitkään. Siinä se sielu lepää – oman kullan kainalossa luonnonhelmassa.