Kirjan jälkeen

Kategoria: Sporttinurkka

  • Peijaat päättää jahtikauden

    Nyt on metsästyskausi virallisesti vihelletty päättyneeksi. Tänään vietettiin hirvipeijaisia. Yleensä peijaiset avaa ja väen toivottaa tervetulleeksi joko metsästysseuran puheenjohtaja tai hirviporukan puheenjohtaja. Koskaan avauspuhetta ei ole pitänyt nainen.

    Nyt piti. Minä puhuin ex tempore metsästysharrastuksesta. Muistin mainita koiramiehen velvollisuuden huolehtia karvaisesta metsästyskaveristaan ympäri vuoden. Sanoin, ettei metsästys ole vain saaliin katselua tähtäimen läpi vaan myös riistanhoitotyötä, ja että elämyksiä karttuu luonnon ihmeitä ihmettelemällä ja kokeneiden metsästäjien juttuja erätulilla kuuntelemalla. Sain samaan kokeneelta aloittelijalle -teemaan liitettyä myös Vehkaperän Eeron muistamisen.

    Puhe meni ihan jees. Joku ihmetteli puhujanlahjojani, mutta siihen Karppisen Valto totesi, että isäänsä on tullut. Mitäpä siihen sitten muuta sanomaan

    Outo juttu koko so called puheen saama huomio. Minusta tärkeintä oli tuoda esiin, että jokainen kyläläinen tai perheenjäsen voi tulla kokeilemaan metsästystä ja saada siitä itselleen mukavan harrastuksen.

    Sangin Riistaveikoilta onnistuu hyvin myös soppakauhanvarressa taiturointi. Suunnittelimme jopa oman catering-palvelun perustamista, sillä niin jouhevasti saatiin koko 120-päinen yleisö ruokittua. Minä tosin onnistuin kaatamaan kotikaljat liinalle, mutta se ei ollut vain minun vikani. Mitä toivat minulle talon isoimman ja painavimman kiulun käsiteltäväksi. Ehkä näytin niin voimakkaalta.

    Metsästysmuistelot vähissä

    Latvakosken Heikin kanssa siivoiltiin lopuksi salin lattia, ja Heikki kertoi lukeeneensa joskus tätä blogia. Heti alkoi harmittaa, etten tänä syksynä ole kirjoitellut paljon metsästyksestä.

    Nythän minulla olisi ollut jotain kerrottavaakin, vaikka vielä neljän hirvestysvuoden jälkeenkään en ole yhtään hirveä kaatanut.
    Koirat ovat kuitenkin hoksanneet tänä syksynä, mistä on kyse. Awa rupesi kolmisvuotissyntymäpäivänsä kunniaksi haukkumaan komeasti, ja jopa kymmenkuukautinen Wiki kävi muutaman pidemmän hakureissun.
    Wiki oli hirven perässä parhaimmillaan reilun kilometrin päässä.

    Harmittaa, ettei kummallekaan koiralle ammuttu saalista tänä syksynä. Ensi syksyä varten minulla on nyt varusteet kunnossa, kun sain vielä kesken jahtikauden hirvikivääriini vaimentimen.

    Ampuminen sujuu

    Ammuin hirvimerkin syksyllä harjoittelematta, mutta sen jälkeen olen paukuttanut tauluun laukauksen toisensa perään. Saalis ei ole enää ainakaan ampumisesta kiinni. Osun ihan hyvin – ajoittain jopa niin hyvin, että itsekin sitä ihmettelen.

    Toisaalta se saaliin saaminen ei ole minusta se ykkösjuttu, eikä se ole vain juhlapuhetta. Paljon mielekkäämpää on katsella, kun pieni koira nuuhkii ensin varovaisesti raikasta syysilmaa, tulee joka päivä uteliaammaksi ja lopulta uskaltautuu ihan itse kirsunpäätä kutitteleville hirvenhajuille. Nyt, jahtikauden päätteeksi, sillä pienellä koiralla alkoi elämänsä ensimmäinen juoksuaika!

    Riistanhoitotyö kunniaan

    Metsästysharrastuksen myötä minäkin olen havainnoinut luontoa ihan eri tavoin kuin ennen. Pikkutyttönä kyllä samoilin mummolan lähimaastoissa itsekseni, mutta en silloin osannut olla niin ymmälläni luonnonmahdin edessä niin kuin nyt. Joskus tuntuu kuin pää kaipaisi tuuletusta, ja pyssy olalla metsässä kävellessä aivot saavat levätä. Mikä oisikaan mukavampaa kuin tulla oikeasti väsyneenä kotiin, syödä mahansa täyteen ja kellahtaa saunan jälkeen ansaituille yöunille?

    Ehkä ensi vuonna uniin tulee myös onnistunut kaato ja sen tuoma jännitys. Tämän vuoden nukun kuitenkin rauhassa ilman turhia sydämentykytyksiä.

  • Ostin Lynxin

    Se on tytöllä nyt Lynx!


    — Post From My iPhone

  • Istuntaharjoituksia ja itkuisia kavaletteja

    Kävin tällä viikolla ratsastamassa kaksi kertaa. Ensin maanantaina kävin normaalilla tunnilla. Silloin ratsuni oli upea emäntä Irma. Meillä on varmaan samankokoinen kenkä, ei Irmankaan kenkä näyttänyt kauaksi kolmikutosesta heittävän!

    Irma oli kiltti karsinassa ja alkuun ajattelin maneesissakin, että jättiläinen on reipas kaveri. Ravi oli reipasta ja käynnissä Irma kääntyi pelkillä painoavuilla. Sitten tuli laukannoston aika. Irma nosti laukan kiitoravin kautta, mutta nosti kuitenkin. Laukkaa piti ylläpitää tosi aktiivisesti ja suurikokoinen hevonen tuntui itsekin varovan kulmia.

    Esteet vaikeita

    Sitten alkoivat todelliset vaikeudet. Meidän piti yksitellen mennä pari maapuomia laukassa, vaihtaa laukka, tehdä tiukka käännös ja tulla puomit uudelleen. Kuulostaa helpolta, mutta ensin piti taistella laukka, sen jälkeen tehdä nopea käännös poispäin muista hevosista,  yrittää osua keskelle puomeja ja sama uudelleen. En yksinkertaisesti saanut Irmaa kääntymään.

    Hevonen puri kuolaimeen ja pää mutkalla kipitti kiitoravia kavereiden luo. Muut joutuivat odottamaan taisteluani, ja kun lopulta pääsin ne helkkarin puomit ravissa, ajattelin, että nyt rääkki loppui.

    Sitten mentiin pääty-ympyrälle laukkakavaleteille. Laukka nousi ihan ok, mutta ympyrä ei onnistunut. Irma meni miten sattuu ja taas pää kenossa kohti kavereita. Tuntui kuin hevonen olisi ollut toisesta kyljestään turra. Se ei kuunnellut mitään ulkoapuja.

    Kavaletit onnistuivat joten kuten oikeaan kierrokseen, mutta vasempaan ei edes Katrin ja Filurin perässä. Lopulta tuli itku. Sanoin, etten ikinä enää ratsasta. Ei ole hevosen syy, että minä en vain osaa. Muut odottivat kiltisti päädyssä ja minä taistelin Irman kanssa. Essi vakuutteli, että osaamista löytyy, mutta nyt pitää tahtoa. Lopulta Katri ja Filur auttoivat minulle yhden kierroksen kavaletteja, ja se riitti. Ei tarvinnut enää hypätä. Harmitus ja paha mieli jäivät.

    Istuntatunti vaarassa

    Kun usko ratsastamiseen oli mennyt ja jalat olivat kipeinä leveäselkäisen hevosen jälkeen, oli aika hankala motivoitua tiistain istuntatunnille. Pakko oli mennä,  sillä muuten ratsastus olisi tosiaan voinut loppua Irmaan.

    Yhtään ei helpottanut se, että Felisia kiukkuili minulle karsinassa. Käänsi jatkuvasti takapuolta, viuhtoi takakavioillaan ilmaa ja uhitteli hampaillaan. Itku ei ollut taaskaan kaukana.

    Jouduin houkuttelemaan sen rahisevan sangon kanssa lähelleni ja sidoin hevosen kiinni vastoin ohjetta. Ei se oikeasti ollut kiinni, mutta luuli olevansa. Sen jälkeen hevonen oli tosi kiltti, mutta siihen mennessä oli kulunut jo puoli tuntia.

    Selkä kuin vanhalla papalla

    Kun en oikein tiennyt, saanko mennä maneesiin, ja kun lopulta menin, saanko nousta itsekseni hevosen selkään, ehti joku nenäkäs tyyppi jo närkästyä. Essi oli hetken myöhässä ja minä kiersin Felisian kanssa maneesissa ympyrää kiukkuisten ratsastajien kanssa. Onneksi Essi tuli ja pelasti minut.

    Istuntatunti oli tosi hyvä. Piti tehdä Sirpan tunnilta tuttuja tasapainoliikkeitä liinassa ensin ravissa ja sitten laukassa. Laukka onnistuu minulta kohtalaisesti, mutta ravissa olen ihan surkea pottusäkki.

    Alaselkä ei jousta yhtään. Alan heti vastustaa luonnollista liikettä, kun ravi pomputtaa. Kaikkein hankalinta on löytää rytmi laukan jälkeen. Essikin sanoi, että laukassa istuntani on paljon parempi, joskin nojaan ehkä liikaa eteen. Eteen nojaaminen teki Irma-ratsastuksestanikin vaikeaa maanantaina.

    Kun ravi pomputtaa, selkä jäykistyy ja lopulta tasapaino menee ja sitten haen tasapainoa nostamalla polvet korviin. En ole oikeastaan ennen edes ajatellut asiaa, mutta niinhän minä teen. Alan puristaa henkeni pitimiksi tai ainakin tasapainon säilyttämiseksi polvilla.

    Huomasin itse, että laukassa katson muutaman metrin päähän eteen, mutta ravissa alan tuijottaa hevosen korvia. Sama juttu kuin moottoripyöräillessä: tasapaino säilyy, kun katselee mahdollisimman kauas.

    Paljon on vielä opeteltavaa, mutta onneksi menin istuntatunnille, vaikka maanantain jälkeen olo oli tosi surkea. Istuntatunti antoi paljon ajattelemisen aihetta, mutta suurin anti sillä oli itsetuntoon. Onnea minä, että tulin voittaneeksi itseni.

  • Hirvimerkki ekalla!

    Eilen oli pikkuisen perhosia vatsassa, kun pakkasin heti aamusta hirvikiväärin autoon ja hurautin ampumaradalle. En ole ampunut tänä kesänä kertaakaan hirvikiväärillä ja silti lähdin yrittämään hirvimerkkiä.

    Nainen ja ase on ilmeisesti edelleenkin outo yhdistelmä, sillä jo Carlsonin pihalla utelias naapuriruutuun parkannut mies tuli ihmettelemään, että ampumaanko se on tyttö menossa. Olin ostanut juuri kolme laatikkoa panoksia – varauduin siihen, ettei merkki irtoa kovin helposti – ja laittelin niitä takakonttiin, josta mies bongasi asepussin.

    Ampumaradalla joka ukko kävi erikseen kyselemässä, kuka minä olen, mistä tulen ja onko tämä eka kerta, kun hirvimerkkiä yritän. Ainoa, joka ei pitänyt ihmeenä poninhäntää ja naisellisia muotoja, oli Velmu-niminen kolmikuukautinen norjanharmaahirvikoira. Sille kelpasi tytönkin rapsutukset.

    Harjoittelematta hyvä

    Sanoin kyselijöille, etten ole harjoitellut, ja siitäkös sedät innostuivat. Pitäähän sitä nyt ainakin 100 laakia kesässä laukaista ennen kuin tulee ampumakokeeseen! Ehkä olen hieman tavallista säästäväisempi, lue nuuka, tai sitten vaan laiska, mutta ei ole vain yksinkertaisesti tullut ammuttua. Muutaman kerran ehdimme käydä haulikkoradalla ennen kuin Ilkka nyrjäytti nilkkansa, mutta siinä se.

    Myönnän kyllä, että olisi pitänyt harjoitella. Viikolla käytiin ostamassa jopa hirvitauluja, joten minulla oli vakaa aikomus harjoitteluun. Koska tässä kuitenkin hirvenmetsästys jo painaa päälle, päätin kokeilla merkkiä harjoittelematta.

    Neuvojia piisasi

    Ensimmäiset ampujat saivat merkkinsä ekalla yrityksellä, mutta muutama joutui toiselle kierrokselle. Yksi vanhempi mies ampui neljä kertaa eikä sittenkään saanut merkkiä. Hänet passitettiin kohdistamaan kiikaria, josko vika olisi siinä.

    Minä päästin muut edelle ja jäin viimeiseksi. Odotusaikana juttukavereita riitti, kun jokainen kävi vähän neuvomassa tyttöä.

    Piti kuulemma hieroa aseenperä hiekkasäkkiin ja laittaa piippu hahloon. Ihan kuin en sitä muuten ymmärtäisi. Sitten ei tarvinnut kuulemma pitää aseesta edes kiinni. Joopa joo, olisi ukot saaneet hyvät naurut, kun olisin hieronut perän säkkiin ja laittanut piipun hahloon ja sitten vetänyt liipaisimesta. Joku paikkahan siinä olisi verta vuotanut, kun pyssy olisi potkaissut naamaan tai vähintään olkapäähän.

    Ampumakoppiin saattelijan kera

    Savonlinnan Riistanhoitoyhdistyksen miehet olivat tosi mukavia ja avuliaita. Ampumakopin läheisyyteen ei päästetty muita kuin ampuja yksin, mutta silti minulla tuli kutsumaton saattelija mukaan. Joku heppu käveli opastamaan ihan koppiin asti perän hieromista hiekkasäkkiin.

    Ammuttaja oli asiallinen ja järjesti minulle korkeamman tuolin. Kehotti ampumaan rauhassa ja totesi, että ihan omaan tahtiin voi ampua – ampuupa sitten yhden tai useamman sarjan.

    Aluksi minun oli hankala löytää asentoa, mutta kun se lopulta löytyi, asento oli tosi vakaa. Ei yhtään pelottanut, että ase heiluisi. Ainoastaan mietitytti kiikarin kohdistus ja pulttilukko. Aiemmin olin ampunut merkin isän puoliautomaatilla, ja silloin ei tarvinnut miettiä latausta.

    Pam, pam, pam, pam – merkki käteen

    Kun ensimmäinen laukaus lähti, olinkin jo ampunut lippaan tyhjäksi. En tajunnut ollenkaan, että ammuin lopulta ihan kelpo tahtiin neljän laukauksen sarjan. Kuulin vaimeasti jo radiosta, että 32 sekuntia, neljä osumaa, mutta kun Riistanhoitoyhdistyksen mies kuulutti kaikille saman asian, oli setien naamassa taas nauramista.

    Ei tarvittu toista kierrosta, eikä nopeampia ampujiakaan ollut kuin muutama. Ei silti, että mikään salama-ammunta olisi ollut. Ammuin ihan perustahtiin ja pulttilukkoa jännittäen. En voi sille mitään, että minusta on niin himputin kiva pärjätä miesten pelikentällä! En haluakaan tulla niin hyväksi ampujaksi, että jokainen pitäisi varmana osumista. Silloinhan minä menettäisin yllätysedun, jonka epävarma olemukseni minulle suo.

    Vihreä merkki takataskussa on helppo hymyillä, mutta hirvitaulut eivät silti jää käyttämättä. Harjoitella pitää, jotta joku kaunis päivä uskaltaisin laukaista hirveä kohti. Näin vähällä ampumisella sellainen päivä on vielä kaukana edessä.  Kiikari sentään taitaa olla oikein kohdistettu, jos mitään eilisestä ammunnasta voi oppia.

  • Venholla Saimaan vesillä

    Vähän aikaa sitten kirjoitin uudesta kelluvasta pikku kodista, joka muutti Kuopiosta Savonlinnaan. Paatti ei koskaan ehtinyt järveen asti, sillä Ilkka vaihtoi sen verekseen.

    Nyt ollaan päästy muutaman kerran harjoittelemaan vesillä liikkumista. Minä, maakravuista kaikkein maanläheisin, olen yrittänyt tulkita merimerkkejä tai mitä lie järvimerkkejä, ja Ilkka on ajaa posottanut. En vieläkään tiedä, mikä merkki on mikäkin,  mutta tunnistan ne jo aika hyvin kartasta ja löydän niille jopa reaaliset vedestä törröttävät vastineensa.

    Seilori

    iPhone navigaattorina

    Taas täytyy kiitellä iPhonea. Ilkka sai kaupantekijäisiksi plotterin ja kaiun,  mutta plotteri ei toiminut ennen kuin siihen saatiin eilen uusi näyttö. Siihen saakka pujottelimme merkkiviidakossa iPhonen avulla. Alle kympillä irtosi aivan loistava navigointisovellus, jonka nimi taitaa olla Navionics.

    Sen ainoa, melkein mitätön miinus on se, että kaikkein hitaimmassa vauhdissa sijaintia osoittaava nuoli nytkähtelee tahmeasti eteenpäin. Harvoin kuitenkaan olemme tarvinneet niin tarkkaa sijaintitietoa tai edes liikkuneet niin hitaasti, ettei satelliittiseuranta tunne meidän liikkkuvan lainkaan.

    Tuli mieleen toinenkin vika, joka ei liity Navionicsiin vaan itse iPhoneen. iPhonen mukava ominaisus kääntyä pystyasennosta vaaka-asentoon on tosi raivostuttava silloin, kun pitäisi seurata karttaa. Minusta on kiva, että kartta on niin päin kuin maailma näyttäytyy eli tykkään kääntää iPhone-kartan siten, että kulkusuunta osoittaa samaan suuntaan sekä kartalla että järvellä. iPhonessa kääntäminen aiheuttaa ihan liian usein sen, että näyttö  muuttuu pystystä vaakaan ja toisinpäin.

    veneretki

    Kuin hauki rannasta

    Minun maakrapumaiset otteeni näkyvät kaikkein eniten laiturista lähdössä ja rantautumisessa. En tahdo millään käsittää, mitä minun pitäisi tehdä. Tänään onnistuin töppäämään niin, että vene painui kiinni laituripaikkojen välissä olevaan puomiin.

    Jos katson keulaa, en näe sivuja ja kun työnnän melalla keulaa irti puomista, perä varmasti osuu jonnekin. Helkkarin hyvä, että nyt ollaan sentäään oltu liikkeellä omalla veneellä. Ihmettelen suuresti, miten onnistuimme viime vuonna Kuopiossa rantautumaan ihan oikeaoppisesti lainaveneellä. Ehkä minä opin joskus. Juuri nyt tuntuu epätoivoiselta.

    Baarikärpäset polkupyöräilemässä

    Saimme eilen illalla hyvän idean lähteä kiertämään paikalliset lähiöpubit. Ensin polkaistiin Mertsi pubiin Mertalaan. Se oli ihan ok. Nuoriso puuttui pubista täysin, mutta keski-ikäisille Mertsin tarjonta näytti maistuvan. Baarimikko oli lupsakka setä, mutta mitään muuta sanottavaa paikasta ei juuri nyt tule mieleen.

    Sitten polkaistiin Tuopin Paikkaan (tämä lienee kapakan oikea kirjoitusasu) tien toiselle puolelle. Siellä oli kovat karaokejamit menossa. Musiikki pauhasi ja patio oli ihan tupaten täynnä. Ei hullumpi paikka. Väki oli hyvin ystävällistä. Joku paikallinen ville teki heti tuttavuutta ja laulaa luikautti iloksemme Tauskin kappaleen totaalisesti  nuotin vierestä.

    Alkoi olla jo vähän vilu, mutta silti Ilkka johdatteli minut vielä kolmanteen paikkaan. Paikan nimi jäi epäselväksi. Ehkä se oli Pub Cafe Kernal. Baarimikko antoi meille oluet ja toisella kädellä leipoi pizzaa muutamille asiakkaille. Eipä sinne montaa asiakasta olisi mahtunutkaan.

    Vaikka ilta pimeni, yritettiin vielä neljänteen paikkaan. Pata-Krouvi jäi meiltä nyt kokematta, koska minä en päässyt ravintolaan sisälle. Portieeri ei päästänyt minua etenemään takki päällä ja minä en tarennut pelkässä T-paidassa. Emme päässeet asiasta yhteisymmärrykseen, joten tyydyimme Ilkan kanssa seuraamaan pihalla pariskunnan kriittistä mielipiteenvaihtoa. Sekin alkoi tuntua salkkareita pelottavammalta, joten polkaistiin kotiin.

    Kaiken kaikkiaan baarikierroksen parasta antia oli Tuopin Paikka. Se oli kohtalaisen siisti ja tanssilattia oli lähiöbaariksi tosi iso. Eihän se baarin vika ole, jos ihmiset viihtyvät niin hyvin, että nauttivat sen kunniaksi jokusen olusen.

    Asfalttimiehet heiluu

    Joku voisi luulla, että on mukava herätä aamuun ja katsella omasta keittiönikkunastaan hikisiä asfalttimiehiä yläosattomissa. Se joku olisi väärässä. Ilokalliolla on tehty isoa pintaremonttia ja keskiviikkona  oli vuorossa etupihan asfaltointi. Ilkka yritti patistella minua ottamaan valokuvia blogia varten, mutta enhän minä voinut. Nehän olisivat luulleet, että minä ottaisin kuvia niistä puolialastomista miehistä!

    Asfalttitöitä Ilokalliolla

    Nyt on sitten synkän musta ja pahalta haiseva piha. Ilkan Bläkkärin tukijalkakin painahti asfalttiin, kun se oli vielä niin pehmeää. Ehkei asfaltointi ollut ihan niin tarpeellista, mutta betonimuureista tuli tosi kivan väriset! Ne maalattiin hiekanvaaleiksi joka paikasta. Harmi, että asfalttiukot onnistuivat tuhrimaan sinne tänne vaaleaa pintaa mustia viiruja.

    Nyt kun piha helottaa mustana ja valkoisena varasto näyttää vähän surkealta. Edessä on siis maalaustalkoot. Sitä ennen saamme vielä uuden laatoituksen patiolle. Ehkä sitten pääsen ikkunoiden pesuun, pihan laittoon ja eroon betonipölystä nurkissa.