Tämä on surullinen päivä suomalaisille.
Jokelan koulukeskuksessa Tuusulassa on tapahtunut ampumavälikohtaus. Oppilaiden mukaan kaksi oppilasta ja rehtori olisi kuollut. Poliisi ei ole vahvistanut tietoja YLE Uutisille. Ainakin neljää ihmistä on ammuttu.
Suunnittelen tässä lääkealan liiketoiminnan esitystä – ei kai sitä luennoksi voi sanoa, vaikka oppitunnin kestääkin. Otin kupin kahvia ja kyselin Suvin kuulumisia. Suvi ja kummikoirani Aatu muuttavat parin viikon päästä Kuopioon. Siinä on yksiö ratketa rappauksistaan, kun kaksi naista ja yksi labbis asuttavat 30 neliön lukaalia.
Suvi on vähän vaatefriikki. Kaapit tursuavat vaatteita. Minun luonani eivät tursua, kun ei ole niitä kaappeja. Pitää suorittaa vähän uudelleenjärjestelyjä kämpillä ennen kuin Suvi mahtuu asuntooni. Tietokonepöytä pitää purkaa ja vanha näyttö täytyy laittaa kierrätykseen tai kierrättää vanhemmille. Pöydän tilalle pitäisi jostakin keksiä Suville oma kaappi.
Olen asunut yksin seitsemän vuotta. Sitä ennen asuin muutaman kuukauden Englannissa neljän kämppiksen kanssa. Ei ainoasta lapsesta ole jakamaan asuntoaan ainakaan neljän ihmisen kanssa. Kun heti opiskelujen alkuun asuin ensin solussa kahden muun opiskelijan kanssa ja sitten Jupen kanssa yksiössä, tuli ainakin opiskeltua tosissaan. Lojuin yliopistolla niin pitkään kuin kirjasto tai akvaario – tietokoneluokka – olivat auki. Sitten raahustin hitaasti kämpille.
En ole koskaan jakanut asuntoa Suvin kanssa. Siitä voi tulla ihan hauskaa. Aatu on yksi hölmöläinen, mutta ei meidän omatkaan koirat ihan nerokkaimmasta päästä ole olleet. Ja pitäähän sitä yksi ”mies” talossa olla! Se vaan, että oma mieheni ei oikein voi vierailla koirankarvaisessa asunnossa, vaikka häntä takuulla houkuttelisi ajatus nukkumisesta kahden naisen välissä 120-senttisessä sängyssä! Ei vaan myönnä sitä, lurjus 😉
Tärkeintä on nyt, että Suvi saa asiansa kuntoon. Olisihan se aivan älytöntä jäädä yksin koiran kanssa jonnekin helkkarin Säkylään, josta ei tunne ketään. Suvi on kaiken muun lisäksi vielä työnhakukiellossa Tehyn lakon vuoksi. Pirskaleen tehyläiset sotkevat ahneudellaan tavallisten ihmisten elämän. Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä nimilistojen keräystä. Järjestävät varmaan herkkukoriarpajaiset listoillaan. Ja arpa numero 12 314 voittaa superhypermarketin tarjoaman herkkukorin! Siinä sitä on makaroonia purtavaksi, kun palkka, se pienikään, ei juokse.
Tulipahan tuokin nyt sanottua.
Tuhansia töitä, valvottuja öitä
Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä
Silmiä painaa, ei uni anna lainaa
Hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä
Eilen oli rekkamiesolo, kun ajoin Utajärveltä Savonlinnaan. Minun Toyotani on enemmän traktori kuin rekka eikä sillä kannata joutua onnettomuuteen. Menee ruttuun kuin rusina ja kuski siinä samalla. Pienemmässäkin kolarissa on vaarana jäykkäkouristus, jos ruosteinen pelti viiltää haavan hipiään.
Kahdet pyhät olivat saaneet liikkeelle muitakin autoilijoita, mutta ihan sujuvastihan tuo matka taittuu oman kullan luo. Matalapaine rauhoittui kilometrien kuluessa ja nyt ei paina enää pienet murheet. Isojakin huolenaiheita on, mutta ei ne murehtimalla ratkea. Nyt on kaiken kaikkiaan hyvä olo. Ellikin sai pitää henkensä ja Enkka leikataan tänään. Kaikki menee varmasti hyvin.
Heräsin tähän aamuun Ilkan puhelinten räminään, mutta Ilkan herättelin lempeästi. Kiitokseksi sain valtavan takun tukkaani, kun mies pyöritteli hiuksiani sormensa ympärille. Saksiahan siinä tarvittiin, mutta ei pienen tupsun uhraaminen tällaisessa kuontalossa näy. Katselin kuitenkin jo kampaamoja täällä Savonlinnassa, mutta en vielä soittanut yhteenkään.
Pitäisi lähteä lenkille, mutta kaurapuuro painaa vielä vatsassa. Ei ole kiva juosta puuromasulla. Pitää odotella hetki, mutta vatsamakkaransulatuslenkille on mentävä. Jotenkin ei nyt taas saa kiinni luentojen tekemisestä. Viikonloppu oli sellaista hursakkaa, että tekisi mieli vähän rauhoittua ennen työntekoa.
Lauantaina käytiin vanhempien kanssa Rovaniemellä moottorikelkkanäyttelyssä. Eipä siellä ihmeitä näkynyt. Uudet kelkatkin on nähty moneen kertaan esitteistä ja netistä, mutta kyllä Yamaha oli silti vielä paljon rumempi livenä kuin kuvissa 😉
Paluumatkalla pysähdyimme Enkan luona Kemissä. Sain häneltä lahjaksi pieneksi käyneen lammasturkin. Epäilin etukäteen, että kyseessä on taas telttamalli, mutta koko olikin 34 ja sopi minulle kuin nakutettu. Enkka kertoi, että turkki on ollut pukupussissa ainakin kymmenen vuotta. Todennäköisesti turkki on saanut olla rauhassa vähintään tuplaten, sillä ei Enkka minun muistini mukaan koskaan ole ollut kokoa 34 😉 Mukava pyöreä täti-ihminen tämä Enkka-täti.
Turkki on lampaan värinen, mikä minusta tarkoittaa samaa kuin likaisen valkoinen. Sille pitää tehdä jotain. Pitää nyt ensin odotella lumentuloa ja yrittää putsata sitä lumihangessa. Jos se ei auta, pitää viedä se pesulaan ja jos sekään ei tuo kaivattua tulosta, pitää kysellä, voisiko sen värjätä tummemmaksi. Nyt se näyttää lähinnä likaiselta. Pitkä takki ei oikein istu tällaiselle lyhyenlännälle tyllerölle, joten turkkia voisi ehkä vähän lyhentää. Pitää nyt miettiä, mitä sillä tekisi. Ei kestä kauaa mietiskellä tässä ruokapöydän ääressä. Pakko lähteä lenkille tai muuten lainavaatteetkaan (l. -turkit) ei mahdu päälle.
Hevostyttöinä puhuttiin kavereiden kanssa aina silkkiturvista. Nyt minulla on itselläni sellainen, ei hevonen vaan silkkinen hipiä. Kävin timanttihionnassa Oulussa. Tuli aivan ihana iho! Voi kunpa tämä silkin tuntu kestäisi pidempään…
Operaatio tuntuu ja kuulostaa vähän hassulta. Siinä käytetään hammaslääkäristä tuttuja instrumentteja. Ainoa ero on se, että timanttihiomalaikka on yhdistetty imuriin. Kasvoilla ei tunne lainkaan hiontaa, mutta imurin tuntee. Ihan kuin joku imuroisi naamaria mehupillillä!
Iho pingotetaan sormien väliin ja sitten hyrryytetään mehupilli-imurilla pieniä alueita ristiinrastiin. Iho rullautuu kaarelle pillin sisään, jossa timantti hioo kuolleen solukon pois. Imuri imee ihohiput sisäänsä. Kun imuri irtosi kasvoista, kuului aina sellainen hauska plop.
Kosmetologi hioi ensin kaulan ihoa ja sanoi, että imuri voi tehdä kaulalle pienen pieniä fritsuja. Heh, siinäpä sitä olisi Ilkalle ja mummolle selittämistä:) Minulle ei onneksi tullut mitään jälkiä.
Päätin eilen illalla, että tulevaksi yöksi on päästävä nukkumaan kullan kainaloon. Niinpä hyppäsin autonrattiin kymmenen jälkeen illalla ja lähdin kaahaamaan Savonlinnaan. Vitostien kameratolppien funktio taitaa olla vain pelottelussa, sillä en huomannut, että mikään niistä olisi ikuistanut naamaani.
Sydän hyppäsi kurkkuun vasta 100 metriä ennen Ilkan kotia. Ihmettelinkin, että mikäs pakettiauto se noin äkkiä tuli kantaan. Vilahti kaiken väriset valot tai ainakin siniset ja yksi punainen. Poliisisetähän siellä halusi nähdä ajokortin ja rekisteriotteen. Pilliinkin puhallutti.
Mikäpä siinä, viisari ei edes värähtänyt ja paperitkin on kunnossa, mutta aina se silti jänskättää. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minut pysäytettiin autonratista. Moottorikelkkareissuilla papereita on kyselty moneen kertaan ja samalle viikonlopullekin on mahtunut useampi puhallutus.
En tee aina fiksuja ratkaisuja, mutta kun Savonlinna lähestyi, tiesin, että myöhäinen ilta-ajelu oli yksi fiksuimmista teoista, joita olen vähään aikaan tehnyt. Oli mukava nähdä hymyilevät kasvot ja päästä toisen syliin.
Ilkka puhui jälleen kerran viisaita sanoja. Tärkeintä minulle oli kuitenkin läheisyys. Ihan sama minulle, vaikka olisimme olleet hiljaa, kunhan olisin saanut olla Ilkan lähellä.
Yöuni jäi lyhyen laiseksi, mutta sain kuitenkin jonkinlaisen rauhan sieluuni. Aamulla tosin Heidi soitti lukuseminaariabstraktista ja työtaakka ennen Uuden-Seelannin reissua lisääntyi vielä vähän. Miten minun voikin olla niin hankala sanoa ei?
Mun on jossakin vaiheessa ihan pakko miettiä, mitä oikeasti elämältäni haluan. Jos väikkäri on se, mitä nyt haluan kaikkein eniten niin siihen on sitten panostettava täysillä. Ei riitä, että teen sitä ”sitten kun”. Tutkimus ei syrjäytä sosiaalista elämää, vaikka mielestäni se ei ole vain työtä. Tutkimus on elämäntapa tai ainakin elämänvalinta. Sitä ei voi tehdä kahdeksasta neljään eikä sitä voi kokonaan unohtaa viikonlopuksi. Se on ainakin minulle yksi osa Outia, ota tai jätä, mutta ei ole tätä samaa Outia ilman tutkimusta. Siksi kai tunnenkin olevani nyt vähän rikki – osa minusta puuttuu tai ainakin tutkimusosio uinuu ruususen unta. Se, mikä tutkimuksen on nyt korvannut, ei tuo minulle samaa mielihyvää, ja siksi kai olen välillä kiukkuinen, välillä masentunut, välillä poissaoleva, mutten lainkaan oma itseni.
Nyt joku Maria puhuu telkkarissa jossakin keskusteluohjelmassa tutkimustyön ja perheen vaatimusten yhteensovittamisesta. Hän sanoi, että täytyy tehdä töitä tullakseen onnelliseksi, ja että itse täytyy olla ensin onnellinen ennen kuin voi tehdä muita onnelliseksi. Kaikesta surusta ja itkusta huolimatta minusta tuntuu, että olen onnellinen. Ehkä se tosiaan riittää.
Hymyile maailma, täältä tullaan!