Niin se vaan aika rientää ja pojan pallero täyttää tänään jo kahdeksan kuukautta. Paljon on ehtinyt tapahtua. Niin paljon etten ole blogilleni ajatusta suonut. Jospa nyt kevätauringon kutitellessa pipon alle piiloutuvia nenänpäitä voisi jotain taas kirijuutella.
Ilkka: ”No vihannes”
Ilmeisesti Ilkka hienovaraisesti yrittää sanoa, ettei tykkää vihanneksista, vai miten muuten meidän ruokapöydän alta saa nykyään lakaista joka päivä rikkalapiollisen kukkakaalin, porkkanan, appelsiinin ja ties minkä murusia. Onni aina kiitää hirmuista vauhtia ja ähisee mennessään, kun äiti ottaa esiin harjan ja kihvelin. Äiti vie kaikki hyvät muruset mennessään!
Murusista voisi tietenkin päätellä myös sen, ettei Onnin pinsettiote ole vielä ihan valmis. Jokunen sormiruuan murunen lipsahtaa hyppysistä lattialle, mutta nehän voi syödä kätevästi sitten myöhemmin suoraan lattialta. Tai kihvelistä.
Onni näyttää olevan kaikkiruokainen. Ainoa reaktio on tullut, kun yritettiin siirtyä ykkösestä kakkoskorvikkeeseen. Tiedä sitten johtuiko löysä maha siitä vai kenties hampaista.
Ihanan ärsyttävät hampaat
Onni sai ensimmäisen hampaansa 10. helmikuuta eli 6,5 kuukauden iässä. Toinen tulla tupsahti viereen kymmenen päivää myöhemmin ja nyt odotellaan taas uusia tulokkaita.
Onni teki hampaita vaatimattomat pari kuukautta. Kuolaaminen ei ihan yltänyt kummikoirani Aatun tasolle, mutta juuri ennen puhkeamista Onni pläjäytti lattialle kunnon kuolalammikon. Ihmeellistä, että vaikka alahampaita piti kaivaa ja valittaa joulusta asti, vasta kunnon kuolalammikko kieli siitä, että jotain on tapahtumassa ihan lähitunteina.
Nyt sitten odotellaan seuraavaa kuolan ylivuotoa. Samalla jännätään tai siis minä jännään sitä, tuleeko seuraavat hampaat ylös vai alas entisten viereen. Pojan ikenet näyttävät siltä kuin räjähtäisivät minä hetkenä hyvänsä ja melkein mistä kohtaa tahansa. Voi vauva parkaa, miten kipeä se varmaan on eikä toinen osaa edes sanoa, että sattuu.
Lunkki jätkä
Vaikka Onnin ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä kitinää, pojasta alkaa kuoriutua lunkki jätkä. Onni vaan katselee kaupassa kanssaeläjiä ja värikkäitä pakkauksia, tapittaa tiukasti silmiin vieraita ihmisiä eikä ole moksiskaan, jos joku tuntematon nappaa hänet syliinsä.
Kun imurikaan ei pelota, ovat pelon kohteet aika vähissä, mutta yksi sellainen kyllä löytyy. Paineilmalaitteista, olivatpa ne pulloja uimahallilla tai työkaluja Kallen pajalla, lähtee niin kamala ääni, että suu vääntyy mutruun joka kerta. Pikkuisen naama menee ihan neliöksi ja sitten tulee lohduton itku. Se on niin hassunnäköinen, että itseä meinaa ihan naurattaa, vaikka ei saisi, kun toisella on niin paha mieli. On tämä äitinä olo vaikeaa!
EDIT: Koneesta loppui akku juuri ennen postauksen julkaisua. Äidin kiireiden takia julkaisen tämän vasta lauantaina eli Onni on oikeasti nyt kahdeksan kuukautta ja yhden päivän.
