Tänään kokeilin sellaista juttua, jota en koskaan kuvitellutkaan kokeilevani. Minä osaan uida kunnolla vain koiraa – ovathan kautta aikain ainoat systerini nelijalkaisia karvaturreja – ja ensikosketus räpylöihinkin tuli vasta viime kesänä Vesijärvellä. Tänään kuitenkin uskaltauduin testaamaan laitesukellusta ja varsinainen kurssi käynnistyy ensi viikolla.
Toivat minulle ensin jotkut neliykköset räpylät. Sanoin, että ovat kyllä sopivat, jos pistän pari villasukkaa väliin. Lopulta ne räpylät menivät Ilkalle ja minä sain lasten mallin.
Reppu selkään ja mahalleen
Ensimmäinen haaste oli saada vehkeet niskaan. Kouluttaja ei uskaltanut hipaistakaan ihoon, ja tyytyi kurkistelemaan veden alta, tuleeko remelit oikein. Pelkäsi varmaan, että saa syytteen häirinnästä.
Aluksi oli tosi outoa hengittää tötterön kautta. Puhkuin ja puhisin kuin Sepe-Susi. Ensiksi otettiin leveä haara-asento ja mätkähdettiin polvilleen altaan pohjaan. Sitten mentiinkin jo mahalleen, eikä altaanpohjaan todellakaan tarvinnut pyrkiä. Siihen suorastaan jysähti, kun kouluttaja otti ilmat pois tasapainoliivistä.
Kömpelöä räpsyttelyä
En hoksannut viime kesänä, miten räpylöillä pitäisi potkutella. Räpsyttelin tänään samaan malliin, mutta oudointa oli, että pohja veti väkisellä puoleensa. Aloinkin sitten mennä käsipohjaa, kun en muuta hoksannut. Jaloilla potkuttelin silloin, kun muistin.
Sukeltamisessa avautuu ihan oma maailmansa. Korvissa suhisee hengityksen ääni, mutta muuten on ihan hiljaista. Muut uivat uimahallissa yli tietämättään, että joku tarkkailee heitä pohjasta. Tuntui kuin aika ja koko maailma olisi pysähtynyt.
Kaatopaikka neljässä metrissä
Alkulämmittelyjen jälkeen lähdettiin kokeilemaan sukellusta altaan syvempään päähän. Kouluttaja muistutti, että syvälle mennessä pitää ottaa nenästä kiinni ja puhaltaa korvat auki muutamaan kertaan. Ylöspäin tullessa sitten pitää älytä hengittää, etteivät keuhkot räjähdä. Kuulosti aika pahalta, mutten tosipaikan tullen edes muistanut koko ohjetta, vaan hengittelin ihan itsestään oikein.
Alaspäin meno tuntui rajulta. Korvat naksahtivat jo parissa metrissä tukkoon. Puhaltelin monta kertaa niitä auki, ja vasta neljässä metrissä sain puristettua ne kunnolla auki. Sen jälkeen ei ollut mitään ongelmaa. Tuntemus oli ehkä noin kymmenen kertaa niin paha kuin lentokoneessa, mutta siihen kuulemma tottuu, eikä tietyn pisteen jälkeen enää välttämättä edes tunnu niin pahalta.
Syvällä oli vieläkin aavemaisempaa. Hengityksen suhina oli koko äänimaailma, ja vain pohjan hiuspallerot heilahtelivat uimareiden aaltojen mukaan. Uimahallin pohjaan ei pitäisi koskaan kurkistaa. Ihan kuin tukkaa olisi kasvanut altaan pohjasta ylöspäin kaiken muotoisina ja pituisina klimppeinä. Yksi hajonnut tulitikkuaski lillui vastaan ja muutama laastari ihan kuin tanssivat hiljalleen pohjan aalloissa. Enpä arvannut aamulla samassa altaassa, millaisessa saastameressä vesijuoksin.
Uimamaisterilla homma hallussa
Ilkka osasi tietenkin heti kaiken. Ei edes noussut pintaan neuvottelemaan ennen kuin sukelsi kouluttajan kanssa syvään päätyyn. Harmittaa, kun joku osaa kaiken heti, ja minä en osaa edes uida. Noh, myönnettäköön, että olin minä aika ylpeä ukostani, kun kouluttaja ihmetteli, eikö tämä tosiaan ollut koskaan aiemmin sukeltanut laitteilla.
Ilkkahan se minut sinne kurssille houkutteli, mutta yhteen paikkaan hän ei onnistunut minua tänään houkuttelemaan. Nimittäin hyppytorni jäi odottamaan ensi kertaa. Enhän minä olisi millään kehdannut mosauttaa kaiken kansan nähden nenästä tiukasti kiinni pitäen mahalleni altaaseen. Mahalleenhan sitä suomalainen nainen kuitenkin olisi mätkähtänyt. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ehkäpä ne yli-innokkaat ihmisenalut eivät ensi viikolla kyttää, hyppääkö täti vai ei, ja sitten minäkin mosautan.
Photo by dachalan
