Odotellaan Queenstownin lentokentalla lentoa Aucklandiin. Loman loppupuoli on ollut huikeasti alkua parempi. Matka Dunedinista Queenstowniin oli henkea salpaava. Maisemat olivat kerrassaan upeita. Suorastaan satumaisia. Tie kulki kallioiden lomassa jokiuomaa pitkin. En enaa yhtaan ihmettele, etta Taru sormusten herrasta tultiin kuvaamaan tanne. Aivan uskomatonta. Ei voi sanoin kuvailla.

Queenstownissa ilmatkin kaantyivat suosimaan kalpeita suomalaisia vai voineeko sita ihan suosimiseksi sanoa, kun paiva porottaa 30 asteen kuumuudella valkoiseen hipiaan. Ilkalta paloi nena ja minulta otsa. Minun Dunedin-nuhani siirtyi Ilkalle eika se viela ole kokonaan minultakaan loppunut.

Ehka benji-hypyt ja koskilauttailut eivat ole ihan parasta nuhan hoitoa, mutta kivaa oli! Ensin hypattiin eilen 134 metria benjita – Nevis highwire bungy. Melko pliisua, jos ihan totta puhutaan. Olin tosi pettynyt, koska olin etukateen odottanut sita eniten. Ilkka hyppasi retkueen puolivalissa, mutta minut paastivat hyppypaikalle viimeisena. Siina ehti nahda monenlaista tyylia ennen omaa hyppya tyhjyyteen.

Ilkka liiteli kuin suomalainen kotka ja minakin olin paattanyt liidella linnun lailla. Harmi, ettei hyppypaikalla ehtinyt fiilistella ja katsella kunnolla nakoaloja. Melkein heti kun sipsuttelin laudalle naru jaloissa, tyyppi alkoi laskea. En mina tainnut taaskaan kuulla sita hyppykomentoa, kun olin jo menossa.

Nopsasti ennen kuin aika koneesta loppuu pitaa viela mainostaa helikopteriajelua. Meille sattui monessa suhteessa hyva tuuri. Auringonpaiste, paikan paras lentaja ja eturivin paikat samalle lennolle! Aivan hulppeat maisemat ja kuski kieputteli meita kanjonissa. Tultiin kuin filmitahdet lautan lahtopaikalle.

Emme olleet huvituksen oikeita filmitahtia, mutta sellainenkin oli matkassa. Ilkka huomasi jo benjita odotellessa tutun kasvon… ja nyt loppuu aika