Tekijä: Outi

Ilkka lähti jo viideltä Hämeenlinnaan ITK:hon. Se taas tarkoittaa sitä, että minä olen ihka ensimmäistä kertaa yksin kotona! Järjestäisin bileet, mutta kaikki ne kolme ihmistä, jotka tunnen Savonlinnasta, ovat tällä hetkellä Hämeenlinnassa. Ei mene hyvin.

Sikäli menee hyvin, että tuli itsekin herättyä neljän jälkeen. Tein vähän töitä Ilkan lähdön jälkeen ja otin vielä pienet torkut. Lounasta söin jo ennen kymmentä!

Tänään ja huomenna pitää ahkeroida, mutta olisi pakko jo urheillakin jotain. Olo vaan ei ole ihan paras mahdollinen. Nyt kun isäntä ei ole kotona, hiiret hyppivät pöydillä ja minä teen töitä makkarissa. Kaksi peittoa lämmittää jalkoja, mutta silti on vähän vilu. Ei tässä mitään kunnon tautia ole päällä, mutta ramasee ja lihaksia särkee. Ei varmaan passaa lähteä kuntosalille, vaikka syytä olisi. Maha kasvaa kuin raskaana olisi, mutta Ilkka-kultaseni on herrasmies ja vannoi tykkäävänsä minusta, vaikka painaisin 80 kiloa. Tuskinpa vaan. Jo 65:ssä olisi kestämistä. Jos koittaisi kuitenkin rimpuilla vähän pienemmissä lukemissa.

Haen tänne peiton alle vielä Maisan kirjan niin voin jäädä koko päiväksi tänne piiloon.

Tulin just metallifonia-konsertista. Oli tosi kiva – hauska ja vaikuttava samalla kertaa. Välillä nauratti ja välillä melkein itketti.

Konsertti alkoi Orffin Carmina Buranalla. En ole koskaan kuullut sitä livenä, kuten en myöhemmin tullutta Beethovenin viidettä. Molempien avausosat kuuluvat suosikkeihini klassisen musiikin saralta – kuinkas muuten. Aivan uppee, sanois ystäväni Maisa.

Van Halenin Mean Street oli myös jylhällä tavalla hyvä. Konsertin saksofoni, Olli-Pekka Tuomisalo oli itse sovittanut sen ja baritonisaksofoni jylisikin todella majesteettisesti.

Väliajan jälkeen Stonen Get Stoned oli hauska nykymusiikkiversio, mutta ehkä koko konsertin kaunein kappale oli Maija Ruuskasen Tuomisalolle ja pianisti Risto-Matti Marinille säveltämä Wellamo.

On helppo mennä kuuntelemaan klassisen ja raskaan musiikin yhdistelmää, kun voi aina vedota siihen, että on paikalla jälkimmäisen vuoksi. Enhän minä mitään klassisesta musiikista ymmärrä, mutta onko musiikki sittenkään ymmärtämistä? Eikö kaikkein tärkeintä ole kuitenkin kokemus ja ne tunteet, jotka musiikki meihin virittää?

Tietämättömänä ja täydellisen osaamattomana musiikin saralla väitän, että mikään ei tuota niin suloista ahdistuksen tunnetta kuin Carmina Burana. Ja edelleen väitän, ettei mikään muu kappale koskaan pysty kasvamaan leikkisästä limputtelusta niin massiiviseksi jylinäksi kuin Beethovenin viidennen sinfonian alkuosa. Tietenkin sitä jylhää jyminää on jo alussa, mutta välillä, ainakin siis minun mielestäni, käydään mutka lapsellisen leikkisässä sävelmaailmassa.

Olen nyt julkisesti tunnustanut tyhmyyteni, mutta ei edes viisaista viisain musiikin tuntija voi teorioillaan ja selvennyksillään tuottaa minulle mitään sellaista tunnetta, jota en ilman tätä tietoa voisi saavuttaa. Tai mistä minä tiedän. Jos jotain olen tutkijana oppinut niin ainakin sen, ettei kannata esittää turhan jyrkkiä mielipiteitä. Perun siis kaiken edellisen 😉

Varokaa kaikki te tanssilavojen partaveitset! Perhe Kukkonen-Palo-oja aloittelee tanssiuraansa lavatanssikurssilla. Siinä voi sattua vahinko jos toinenkin, kun minä tallaan Ilkan ja muiden varpaille. Ehkä parempi, ettei Ilkan varpaaseen ole vieläkään tunto palannut.

Olen surkeista surkein tanssija, tai en mikään tanssija, kun en koskaan tanssi. En valssia en sitä pauketta, mitä yökerhoissa soittavat – en mitään. Poden tanssilavakammoa ja jäykistyn rautakangeksi, jos minun pitää mennä lähellekään tanssipaikkaa. Saa nähdä, kestääkö rakkaus tanssikoetuksen…

Aiheutan närkästystä nykyisin myös Savonlinnan liikenteessä. Jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä ajoin Ilkan autolla ja jo toistamiseen, lue kolmatta kertaa, sain sen sammumaan risteykseen. En ole lainkaan tyytyväinen meidän pikku perheen autokantaan. Saabilla en raski ajaa, kun se syö niin paljon bensaa, ja Ilkan autoa pelkään muuten vaan. Sydän hakkaa jo kauan etukäteen, jos huomaan, että valot ovat vaihtumassa punaisiksi ja minun on pakko pysähtyä Ilkan autolla. Pakko kai se on myöntää, ettei minusta autoilijaa saa. Olisi pitänyt eilen ottaa Kuopiosta Jopo ja ajella sillä.

On vähän nuutunut olo. Olen jo monena päivänä jättänyt salin väliin. Ei huvita mennä. Tänään oli reppukin mukana, mutta silti skippasin. Mikähän nyt taas on? Olisi pitänyt jäädä tänään peiton alle koko päiväksi. Auto sammui risteykseen, postit levisivät portaille, ja koko ajan kolhin itseäni jonnekin. Tämä on kai NIITÄ aamuja.

—

Käytiin eilen Suvin kanssa pyörimässä Cantissa Kuopiossa. Etsiskelin Ilkalle sohvan käsinojalle sellaista puista alustaa, mutta mistään ei löytynyt sopivaa. Vepsäläisessä olisi sellainen, jonka leveyttä voi justeerata, mutta hinta on sitten 150 euroa. Koti-idean myyjä kehotti ostamaan liimapuulevyä ja tekemään sellaisen itse. Aika vaikea on näin naisena ostella liimapuulevyjä, mutta niin vaan yksi sellainen tarttui käpälään.

Myyjä puhui minut ympäri ja ostatti minulla liiman sijaan ruuveja ja sellaiset hyllynkannattimet, joilla voisi tehdä kulmat tarjottimeen. Näin jälkikäteen harmittaa, että annoin periksi. Tulisi varmasti paljon parempi, jos liimaisi ja puristaisi reunat yhteen. Sitten vaan kuultomaali tai jokin lakka päälle ja hipsis – käsinojatarjotin olisi valmis hintaan 15 euroa.

Vaikka kuinka on nuutunut olo, on kai pakko tehdä jo jotain järkevää. Illalla menen Savonlinnasalille kuuntelemaan metallifoniaa eikä sitten enää kerkiä mitään.